TAMMIKUU:
Kellonperät hiuksista

Suomen kellomuseo sai joulukuussa 2009 lahjoituksena hiuksista tehdyt kellonperät. Kellonperät on tehty lahjoittajan isoäidin hiuksista todennäköisesti Käkisalmella tai Viipurissa 1920-luvulla. Tekijästä ei ole tietoa.

Kellonperä oli eräänlainen miesten koru. Se oli myös vastaantulijoiden nähtävillä, joten se koristeltiin erilaisin merkein tai kaiverruksin. Koristelu ilmaisi usein isänmaallisuutta, maakuntasidosta tai aatteellista näkemystä. Suomessa riipusperät olivat yleisimpiä 1930- ja 1940-luvuilla.

Taskukellojen käyttö väheni rannekellojen vallattua markkinat 1950-luvulla jolloin myös kellonperät katosivat katukuvasta. Hiuksista on tehty kellonperien lisäksi myös muunlaisia koruja. Yksi tunnetuimmista hiuskorujen tekijöistä lienee ollut Johan Ludvig Runebergin puoliso Fredrika Runeberg.


HELMIKUU:
Yövartijan kello

Suomen kellomuseon kokoelmissa on useita yövartijakelloja. Tämä kello on ollut käytössä Suomen Pankissa. Aluksi kellot olivat kiinteitä lattia- tai seinäkellon tyyppisiä laitteita jotka vartija kuittasi vetämällä narusta. Myöhemmin yleistyivät kannettavat mallit. Vartija kantoi kelloa nahkakotelossa ja kuittasi eri puolille vartioitavaa aluetta sijoitetuilla avaimilla kellossa olevan paperiliuskan eli tarkastusnauhan.

Tarkastusnauha asetetaan kellotaulun päällä olevalle kehälle, joka on kiinnitetty tuntiosoittimen akselille. Avainta väännettäessä pienet hakaset rei’ittävät tarkastusnauhan. Jokainen avain tekee erilaisen merkinnän. Aamulla työnantaja tai vartijan esimies pystyi kellosta tarkastamalla todeta vartijan suorittaneen kierroksensa tunnollisesti.


MAALISKUU:
Taskukellosta rannekelloksi

Jo ennen kuin varsinaisia rannekelloja alettiin valmistamaan, kelloon voitiin juottaa lenkit ranneketta varten tai kellolle ommeltiin nahasta pieni tasku, joka vyötettiin ranteeseen.

1920-luvulla markkinoille tuli valmiita rannekkeita tasku- ja riipuskelloille. Ensimmäiset rannekelloiksi valmistetut kellot noudattivat vielä varsin pitkälti riipuskellojen muotoa.

1930-luvulta lähtien rannekellon rakenne vakiintui ja siitä tuli vähitellen yleisin kellotyyppi.


HUHTIKUU:
Kuukello - Omega Speedmaster professional

Kun ihminen astui kuuhun ensi kertaa heinäkuussa 1969, oli miehistöllä mukanaan muiden instrumenttien ohella myös kelloja. Vuodesta 1965 lähtien NASA varusti kaikki Gemini- ja Apollo-ohjelman astronautit Omega Speedmaster Professional -kelloilla.

Avaruuslennoilla käytettävän kellon tulee kestää äärimmäisiä olosuhteita kuten kiihtyvyyksiä, painetta, tärinää, kosteutta ja suuria lämpötilaeroja. Useiden testien jälkeen NASA päätyi Omegaan. Kelloa ei alunperin suunniteltu nimenomaan NASA:n käyttöön, vaan se oli ollut yleisesti myynnissä jo vuodesta 1957. Muita testattuja merkkejä olivat mm. Breitling, Longines ja Hauer.

Speedmaster Professional -kelloissa on normaalin aikanäytön lisäksi kronografitoiminto sekä takometri nopeuksien mittaamiseen. Tästä nimi Speedmaster. Edelleen monet sukkulapilotit käyttävät samanlaista kelloa, joka tunnetaan myös nimellä Kuukello.


TOUKOKUU:
Taskukellon vetoavaimet
(yksityiskokoelma)

Ennen kuin nuppiveto keksittiin, piti tasku- tai kaulakellon jousi virittää vetoavaimella. Avain kulki usein mukana kellonperiin tai vitjoihin kiinnitettynä. Myös osoitinasetus sekä rukkaus tapahtuivat avaimella. Aluksi vetoavaimet olivat yksilöllisiä ja ne valmistettiin erikseen kellon mittojen mukaan. Teollisen kellonvalmistuksen myötä siirryttiin standardisoituihin avaimiin. Numeroidusta valikoimasta voitiin avaimen runko- tai kahvaosaan vaihtaa halutun kokoinen "terä". Vetoavain kävi myös mainoksesta, jos kelloliike tai -seppä stanssasi sen runkoon oman nimensä. Aivan kuten kellonperätkin myös vetoavaimet voivat ilmaista omistajansa mieltymyksiä, harrastuksia tai ammattia.


KESÄKUU:
Kynttilänjalkakello

Suomen Kellomuseon kokoelmista löytyy erikoisenmallinen pöytäkello: kynttilänjalka, jonka sylinterinmuotoisessa osassa on kellonkoneisto. Kellossa on vain yksi osoitin. Kellon käydessä osoitin pysyy paikallaan mutta lieriön ylempi osa, johon tuntiviivat on kaiverrettu, pyörii myötäpäivään. Yksi kierros kestää 12 tuntia. Kellossa on myötähampainen käynti, jossa käyntirattaan akseli on poikkeuksellisesti 90 asteen kulmassa ankkurin akseliin nähden. Heiluri on kiinnitetty suoraan ankkurin akselille ilman jatkovartta. Heilurin linssinä toimii messinkikuula. Kello on jousivetoinen ja se vedetään nostamalla lieriön huppu pois ja vääntämällä avaimella vetoakselin nelikulmasta.
Koneiston etupohjassa on kaksi leimaa: V.A.P. BREVETÉ S.G.D.G sekä V.A.P. PATENT. Leimoista voidaan päätellä, että kello on valmistettu ja patentoitu Ranskassa.


HEINÄKUU:
Kellosepän öljyt

Voiteluaineita käytetään mekaanisissa laitteissa kitkan ja kulumisen estämiseksi. Kelloissa tärkeimmät öljyämiskohteet ovat laakeri- ja liukupinnat, käyntilaite sekä jousi.

Ennen kuin kelloöljyjä alettiin valmistamaan teollisesti, kellosepät tekivät itse tarvitsemansa öljyt. Valmistukseen käytettiin kasveista ja eläimistä saatavia öljyjä, sorkkaöljyn ollessa käytetyin. Mineraaliöljyt saatiin käyttöön yleisemmin vasta 1800-luvun lopussa ja keinotekoiset eli synteettiset öljyt 1900-luvun puolivälissä. Nykyisin suurin osa kelloöljyistä on synteettisiä.

Ennen öljyämistä kohde on huolellisesti puhdistettava, sillä pienetkin pölyhiukkaset tai vanhan öljyn jäämät aiheuttavat öljyn leviämistä ja nopeuttavat sen pilaantumista. Parhaiten öljy säilyttää ominaisuutensa puhtaalla, kiillotetulla pinnalla. Yhteen kelloon voidaan tarvita jopa viittä eri viskositeetin omaavaa öljyä.

Paitsi öljyn ominaisuudet myös sen määrä on kelloissa tärkeä. Ranne- ja taskukelloissa liikkuvien osien välitilat ovat hyvin pieniä, joten tarvittavan öljytipan ei tarvitse olla kovin suuri. Kelloseppä tarkastaa öljyn määrän luupilla tai mikroskoopilla.


ELOKUU:
Wyler Incaflex

Paul Wyler syntyi 15.6.1896 ja perusti vuonna 1924 Wyler Watch Companyn Baseliin, Sveitsiin. Rikkoutumaton Incaflex-liipotin oli yksi Paul Wylerin merkittävimmistä keksinnöistä. Se esiteltiin 1927. Kellossa ei ole erillistä iskunsuojalaitetta, vaan kaksi puolaa kiertyy spiraalimaisesti kohti liipottimen keskiötä ja toimivat jousina iskun sattuessa. Liipotinkehä ja puolat ovat yhtä kappaletta.

Vuonna 1956 järjestettiin Ranskassa näytös, jossa kaksi Wyler Incaflex-kelloa pudotettiin Eiffel-tornin huipulta alas. Molemmat kellot toimivat hyvin vielä 300-metrin pudotuksen jälkeenkin. Samankaltainen näytös järjestettiin myös vuonna 1962, jolloin Washingtonin Seattle Towerista pudotettiin kuusi Wyler Incaflexiä maahan suuren ihmisjoukon todistaessa tapahtumaa.

Museon kello on saatu lahjoituksena alkuvuodesta 2009. Koneisto on 17 kivinen kronografi. Kellossa on myös takometri, jolla mitataan liikkuvan objektin nopeutta tunnetulla matkalla, sekä telemetri, jota käytetään etäisyyden mittaamiseen kuulo- ja näköhavaintojen perusteella (esim salama ja ukkosenjyrähdys).


SYYSKUU
Liipotinmallit

Säätäjä määrää kellon käyntitahdin eli sen kuinka nopeasti kello käy. Suuremmissa kelloissa, kuten torni- ja seinäkelloissa käytetään säätäjänä heiluria. Ranne- ja taskukelloissa säätäjänä toimii liipotin ja spiraali. Toisin kuin heilurikelloa, liipotinsäätäjällä varustettua kelloa voidaan liikutella ja käyttää missä asennossa tahansa. Liipotin on tavallisesti kaksi-, kolmi- tai nelipuolainen metallinen kehä, joka on keskiöstään niitattu liipotinakseliin.
Liipottimeen käytetty metalli voi olla terästä, messinkiä, nikkeliä tai berylliumpronssia. Jos kehä on aukileikattu, kyseessä on ns. lämpötasausliipotin, jonka toiminta perustuu bimetallirakenteeseen. Kehällä olevilla paino- ja rukkaruuveilla voidaan säätää lämpötilakompensaation vaikutusta sekä liipottimen hitausmomenttia. Spiraali on hyvin ohut kierukkajousi, joka on toisesta päästä kiinni koneiston rungossa - yleensä liipotinsillassa, ja toinen pää on kiinnitetty liipottimen akseliin. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta spiraalijousi sisältää uskomattoman määrän huipputekniikkaa, niin metallurgian kuin muodonkin osalta.


LOKAKUU:
Kelloseppäkoulussa valmistettuja työkaluja ja opinnäytetöitä 1947-1965

Kellomuseon kokoelmissa on monia kelloseppäopiskelijoiden valmistamia työkaluja sekä käyntimalleja, kuten myös Kelloseppäliiton hallitukselle kisällintutkintoa varten lähetettyjä opinnäytetöitä.

Vuodesta 1950 ryhdyttiin Kelloseppäkoulussa opettamaan uuden opintosuunnitelman mukaan. Opetussuunnitelma korosti käytännön työtä ja uusien kellonosien valmistusta. Ensimmäisenä opiskeluvuotenaan kelloseppäopiskelijat valmistivat kellon osia ja työkaluja. Toisena vuotena luotiin perustaa taskukellon valmistamiselle, jolloin tehtiin kivisarjatyökaluja, tasohiojia ja grahamkäynnin käyntimalli. Kolmantena vuotena opiskelijoiden tuli valmistaa edellisten vuosien työkaluilla raakakoneistosta taskukello.

Kelloseppäkoulussa opiskeli alusta lähtien oppilaiden rinnalla ns. kurssilaisia, jotka valmistivat Kelloseppäliiton vaatimia näytetöitä ammatinopettajien valvonnassa. Kurssit kestivät työkokemuksesta riippuen kuukaudesta vuoteen. Vuoden 1960 opetussuunnitelmassa merkittävää oli korjaustyön osuuden lisääntyminen. Ensimmäisellä luokalla valmistettavien työkalujen ja kellonosien määrää supistettiin huomattavasti. Toisella luokalla valmistettiin korjauksissa tarvittavia työkaluja sekä raakakoneistosta taskukello, johon tehtiin kuitenkin aiempaa selvästi vähemmän osia. Kolmannella luokalla keskityttiin rannekellon korjaukseen ja valmistamiseen. Kaikkien tuli hallita vähintään veto- ja liipotinakselin valmistus, spiraalin asennus sekä kellon viimeistely.


MARRASKUU:
Suomen Antiikkikelloklubi ry. 30 vuotta

Suomen Antiikkikelloklubi on vanhin rekisteröity kelloharrastajien yhdistys Suomessa. Yhdistys on perustettu vuonna 1980 ja sen kotipaikka on Tampere, vaikkakin yhdistys toimii valtakunnallisesti. Jäseniä yhdistyksellä on noin 180.
Yhdistyksen toiminnan tarkoituksena on ajanmittauskulttuuriin liittyvien asioiden vaaliminen ja kehittäminen, alan historian kerääminen ja taltiointi.

Yhdistys järjestää myös keräilytapahtumia sekä matkoja mm. alan messuille. Alusta lähtien yhdistyksestä haluttiin tehdä valtakunnallinen ja tämä mainittiin myös klubin säännöissä.

Ensimmäinen kokous- ja esitelmäilta pidettiin 26.8.1980. Yhdistys on julkaissut perustamisestaan lähtien jäsenistölle tarkoitettua Heiluri -lehteä, joka ilmestyy noin neljä kertaa vuodessa.


JOULUKUU:
Visiittikortit

Visiittikortti oli eräänlainen käyntikortti, joka jätettiin kyläiltäessä isännille muistoksi. Valokuvaamossa otettu valokuva liimattiin tukevalle kartonki- tai pahvipohjalle, jossa oli kuvaamon nimi. Kortteja keräiltiin ja vaihdeltiin ja niitä säilytettiin albumeissa kaikkien selailtavana.

Visiittikorttien ”keksijänä” pidetään Ranskalaista valokuvaajaa André Adolphe Eugène Disdériä (s.1819 k.1889), joka aloitti niiden valmistamisen vuonna 1854. Suomeen visiittikortit saapuivat 1860-luvulla ja niitä käytettiin 1920-luvulle asti. Eri vuosikymmenet voi erottaa toisistaan mm. kuvan rakenteen, rekvisiitan ja asettelun avulla. Aluksi malleina esiintyneet näytettiin kokovartalokuvissa. Myöhemmin käytettiin puolivartalo- ja lopulta kasvokuvia.

Alusta asti visiittikorteissa poseerattiin myös kellon kanssa. Kello oli osa asukokonaisuutta ja sitä haluttiin esitellä. Kellomuseolle visiittikortit ovat arvokas lisä dokumentoitaessa suomalaista kellonkäyttökulttuuria. Myös kellosepät ovat esiintyneet visiittikorteissa. Suomen Kellomuseon kokoelmissa on useita visiittikortteja, joissa kello on selkeästi esillä tai mallina on kelloseppä.