Suomalainen kellotuotanto - niukkuuden aikaa

6.6. - 1.9.2002
 

Suomalainen kelloteollisuus on kautta aikojen ollut hyvin pienimuotoista ja vähemmän tehdasmaista. Suomen kellomarkkinat eivät ole olleet  riittävän suuret  synnyttääkseen  omaa  kelloteollisuutta. Toisaalta  suhteellisen hyvin  järjestäytynyt ja kilpailtu kellojen maahantuonti tyydytti kellojen kysynnän niin hinta- kuin laatu mielessä. Myös määrällisesti kelloja oli riittävästi tarjolla suhteessa kysyntään. Oman, suomalaisen kelloteollisuuden syntymiselle ei siten ollut riittävästi tilaa.

Toisen maailmansodan aikana alkanut ja pitkään rauhan teon jälkeen jatkunut kellojen ja niiden varaosien  maahantuonnin säännöstely antoi mahdollisuuden suomalaisen kelloteollisuuden syntymiselle. 1940- ja 1950-luvun vaihteessa Suomeen perustettiin joukko kellotehtaita, jotka valmistivat pääasiassa isompia kelloja – seinä- ja pöytäkelloja - kotien tarpeisiin.

Kaiken kaikkiaan kellotehtaita ja –pajoja toimi parisenkymmentä. Niukkuuden aikaa –näyttely esitteli näistä kymmenen.

Kellotehtaista maineikkain ja tuotannollisesti runsain oli Tampereella toiminut Valmetin Instrumenttitehdas Oy, joka valmisti Valmet-nimisiä seinä- ja pöytäkelloja. Toinen merkittävä kellotehdas oli Helsingin Vallilassa toiminut Kellotehdas Vihna Oy, joka valmisti Ready -nimellä seinäkelloja, tosin myös pöytäkellojen tuotantoa suunniteltiin. Kolmas keskeinen kellotehdas oli Jyväskylässä toiminut Kelloteollisuus Oy, jonka kellomerkki oli Syke.

Suurin osa jälleenrakennusajan kellojen valmistajista oli kuitenkin yksittäisten kelloseppien perustamia pienempiä pajoja. Näistä tuotteliaimpia olivat Kalervo Soidinsalon Kellotehdas K. Soidinsalo Oy Viherlaaksossa Kauniaisissa sekä Otto Vilannon Kellonvalmistamo Oy Helsingissä.

Suomalaiset jälleenrakennusajan kellotehtaat olivat varsin lyhytikäisiä. Reilut puolet tehtaista ja pajoista toimi alle kymmenen vuoden ajan ja  vain kaksi  kellotehdasta  jatkoi  toimintaansa yli 20 vuoden ajan. Kellojen ja kellojen varaosien tuonnin vapauduttua sveitsiläiset ja saksalaiset kellomerkit valtasivat uudelleen markkinat ja suomalaiset kellotehtaat joutuivat sulkemaan ovensa yksi toisensa jälkeen.


Kellotehdas Hugo Stanley 1934-1972 (Lahti, Kymintie 5)

Kelloseppä Hugo Stanley perusti kellosepänliikkeen Lahteen vuonna 1924. Liikkeenpidon ohella hän alkoi rakentaa sähkökelloja ja kymmenen vuoden kuluttua tuli ajankohtaiseksi perustaa varsinainen kellotehdas. Stanleyn kellotehdas valmisti pääasiassa sähköllä toimivia keskuskellojärjestelmiä rautatieasemille, kouluille ja tehtaisiin. Tehdas valmisti myös ulkokelloja sekä erilaisia tarkkuuskojeita ja –laitteita.

Stanleyn keskuskellojärjestelmien pääkelloissa oli graham-käyntilaite, jossa oli automaattinen veto- ja kosketinlaite, joka antoi virtasysäykset sivukelloille ja työajantarkistuskelloille. Kelloja valmistettiin myös ns. ohjelmakoneistolla varustettuina, mikä tarkoitti esimerkiksi koulujen käytössä olleita kelloja, jotka äänimerkillä ilmaisivat oppituntien alkamis- ja päättymisajankohdat. Stanleyn kellotehdas työllisti kymmenkunta ihmistä ja se oli hyvin ajanmukaisin konein ja laittein varustettu.

Hugo Stanleyn kuoleman jälkeen vuonna 1956 hänen poikansa Arent ja Oswald Stanley jatkoivat tehtaan toimintaa vuoteen 1972 saakka.


Trans-Kello 1959-1960-luvun loppu (Riihimäki ja Valkeakoski)

Riihimäkeläinen opettaja, teknikko Kalevi Salonen rakensi ensimmäisen 100 kappaleen koesarjan transistorikellosta 1959-60 kehiteltyään kellon rakennetta parinkymmenen vuoden ajan. Paristokäyttöinen kello oli aikansa uutuus, jonka käynnin tarkkuutta, rakenteen yksinkertaisuutta ja käyttöhuolettomuutta hämmästeltiin laajalti lehdistössä.

Suomen Sosialidemokraatti kirjoitti 1966: ”Muutama hammasratas, akseli, sähköjohtoa, kondensaattori, transistori ja vastus. Siinä ovat tarveaineet. Salonen ottaa ne näppäriin käsiinsä ja pian kello on valmis. Se on osiltaan yksinkertainen. Mutta sellaisiahan suuret keksinnöt ovatkin.”

Samana vuonna Salonen siirsi kellojen tuotannon oppilaalleen Kauko Palmarille, joka valmisti kelloja 1960-luvun loppuun. Kellojen valmistusmäärä oli useita tuhansia kappaleita.

1960-luvulla transistorikelloja kokosi ja markkinoi myös Helkama-Radio Oy Hangossa omalla Helkama-nimellään.


Kellotehdas K. Soidinsalo Oy 1944-1972 (Kauniainen, Viherlaakso)

Kalervo Soidinsalo (1904-1973) perusti kellotehtaan omakotitalonsa piharakennukseen sodan jälkeen. Sodan aikana hän oli valmistanut armeijalle mm. paukkuhälyttimiä ja ns. ”helvetinkoneita” sekä korjannut monia armeijan käyttämiä erikoislaitteita. Sodan jälkeen kelloilla oli kysyntää ja Soidinsalo alkoi rakentaa perinteisiä painokelloja kotien käyttöön.

Kellojen valmistamisessa tarvittavia osia ei ollut saatavissa, joten kaikki tehtiin itse verstaassa. Soidinsalon tupakellojen pohjat tehtiin koivupuusta ja niihin porattiin reiät akselipesiä varten. Painokelloissa tarvittavat messinkiketjut ja niiden valmistuksessa tarvittavat laitteetkin tehtiin itse.

Soidinsalon kellojen taulut tehtiin puusta. Osa koristeltiin maalaamalla perinteiseen schwarzwaldilaiseen tapaan. Maalarina toimi naapurissa asunut tunnettu koristemaalari Hilbert Fritz. Myöhemmin osa koristelusta tehtiin siirtokuvilla tai taulujen kuvat painettiin kirjapainossa paperille ja liimattiin paikalleen.

Soidinsalo valmisti kaikkiaan n. 9200 kelloa. Tehdas valmisti myös laitteita ja varaosia kelloseppien käyttöön. Valikoimaan kuuluivat mm. laakerintäytteet ja rannekellojen magneettisuuden poistajat.

Kun ulkomaankauppa elpyi ja markkinoille alkoi jälleen tulla edullisempia saksalaisia tupakelloja, Soidinsalo siirtyi valmistamaan mm. paristokäyttöisiä mainospyörittäjiä, säästölippaita, uistinkeloja ja Soidinsalon kehittämiä vaateripustimia ”Puntti-Pekkoja”.


Valmet Instrumenttitehdas Oy 1949-1976 (Tampere)

Valtion metallitehtaat, Valmet Oy syntyi vuonna 1946, kun puolustusministeriön alaisena toimineet ase-, ampumatarvike- ja lentokonetehtaat sekä laivatelakka yhdistettiin. Valmetin valmius aloittaa kellotuotanto perustui Tampereella sijainneen lentokonetehtaan mittaritekniikkaan liittyvään osaamiseen. Alun perin yhtiön ilmoituksissa kellojen valmistajaksi mainittiinkin Lentokonetehdas, Hienomekaaninen osasto. Myöhemmin kellot valmistettiin Valmetin Instrumenttitehtaassa Tampereen Härmälässä.

Valmetin kellotuotanto aloitettiin 1950-luvun alussa. Aluksi valmistettiin ainoastaan seinäkelloja. Malleja oli kaikkiaan noin kymmenkunta. Vuonna 1954 tuotannossa oli kaikkiaan 18 kellomallia – seinä- ja pöytäkelloja, sekä ilmapuntareita. Koneistot valmistettiin pääsääntöisesti Tampereella, mutta joissakin määrin tuotiin myös ulkomailta.

Kellojen kaapit ja kotelot olivat puuta, joko koivua tai jalopuuta, sekä fajanssia ja muovia. Kellomallit nimettiin kotoisasti suomalaisin etunimin: mm. Olli, Matti, Antti, Jussi, Iisakki, Aino, Aila ja Rauni.

Vuonna 1969 Pentti Kiuru sai Valmetin kellojen yksinmyyntioikeuden ja seuraavana vuonna myös osa tuotannosta siirtyi Kiurulle. Valmet luopui lopullisesti kellotuotannosta vuonna 1976.


Kellonvalmistamo Oy 1948-1968 (Helsinki, Fredrikinkatu 18)

Otto Vilanto (1894-1991) aloitti kellosepän oppipoikana Väinö Mäkelällä Säkylässä 1916. Oppiajan jälkeen Vilanto siirtyi V. Könnin palvelukseen Helsinkiin Fredrikinkatu 18:aan. Hän työskenteli päivisin Könnillä ja iltaisin korjasi kelloja Sundqvistin kelloliikkeelle. Lisäksi  maanantaisin  Vilanto kävi tarkistamassa Helsingin rautatieaseman tornikellon,  jotta  se  kävisi  aikaa  taas  seuraavan  viikon.  40-vuotissyntymäpäivänään vuonna 1934 Vilanto lunasti Könnin  liikkeen itselleen ja vuotta myöhemmin hän sai Helsingin Käsityö- ja Tehdasyhdistyksen mestarikirjan.

Seinäkellojen sarjavalmistuksen Vilanto aloitti vuonna 1948. Alku oli hankala, mutta ”pian OV-kellot muuttivat täydellisesti sekä kelloseppäkunnan että ostavan yleisön käsitykset kotimaisista seinäkelloista.” Vuorimiehenkadulla sijainnut tehdas laajeni nopeasti ja vuonna 1952 siitä muodostettiin erillinen osakeyhtiö Kellonvalmistamo Oy. 1950-luvun lopulla kotimaisten kellojen menekin tyrehdyttyä Vilanto joutui lopettamaan kellonvalmistuksensa. Kaiken kaikkiaan Vilannon kellotuotanto oli useita tuhansia kappaleita.

Vilanto valmisti sekä lyöviä, että lyömättömiä jousikäyttöisiä seinäkelloja. Kaappimalleja oli muutamia, samoin puu- ja värivaihtoehtoja. Vähittäishinnat vuoden 1951 mainoksissa olivat 8.150 – 12.500 markkaa. Vuonna 1952 Vilanto ryhtyi valmistamaan myös jalavaisia pyöreitä toimistokelloja.


Kellotehdas Vihna Oy 1948-1951 (Helsinki, Vaasanrinne 4)

Kellotehdas Vihna Oy perustettiin Helsingin Vallilaan vuonna 1948. Yhtiön omistussuhteista ei ole tietoa, mutta kelloalan asiantuntijana toimi kellokeksinnöistään tunnettu kelloseppä Lauri Helske.

Aluksi Vihna valmisti Perkko Oy:n myyntiin seinäkelloja Leijona –merkillä. Ilmeisesti Leijona –seinäkellojen aika oli varsin lyhyt, sillä Perkko markkinoi kelloja Kelloseppä –lehdessä vain vuoden 1949 ajan.

Vuoden 1950 alusta lähtien tukkukauppiaat alkoivat markkinoida Vihnan valmistamia Ready –merkkisiä seinäkelloja. Kauppiaina toimivat Kello-Tuomi Oy, Oy Suomen Kellosepät Ab ja J.W. Lindroos Oy.

Ready –seinäkellot olivat jousikäyttöisiä heilurikelloja ja niissä oli ”bim-bam” –lyönti, kuten Kello-Tuomi esitteli mainoksessaan. Kellokaapeista oli runsas valikoima: värisävyinä luonnonväri, vaalea, keskitumma ja tumma sekä puulajeina koivu, loimukoivu, visakoivu, tammi, mahonki, jalava ja pähkinäpuu. Ready –merkillä valmistettiin myös metallista pyöreää toimistokäyttöön tarkoitettua kelloa.

Kellotehdas Vihna Oy:n tarina jäi kuitenkin lyhyeksi. Vuoden 1951 alussa kelloa markkinoivat vielä kaikki kolme tukkukauppiasta, mutta syksyllä Kello-Tuomi Oy ilmoitti, että Ready –kellojen alennusmyynti jatkuu niin kauan kuin varastoa riittää. Tämän jälkeen Readyä ei enää ilmoituksissa näy.


Kelloteollisuus Oy 1949-1952 (Jyväskylä, Tapionkatu 11) 

Sähkömekaaniset kellot olivat uutuus 1940-luvulla. Ajatus sähkömekaanisten kellojen valmistamisesta Suomessa syntyi, kun keksijä ja tuhattaituri Bertil Frilander kuuli Saksassa käytössä olleista synkronimoottorilla toimivista sähkökelloista. Ajatus johti vuonna 1949 Kelloteollisuus Oy:n perustamiseen.

Bertil Frilander toimi Kelloteollisuus Oy:n toimitusjohtajana ja vastasi myös kellojen suunnittelusta ja muotoilusta. Yrityksessä oli mukana myös helsinkiläinen kelloseppä ja tukkukauppias Uuno Tuomi, joka otti yksinoikeudella kellojen tukkumyynnin hoitaakseen.

Kelloteollisuus Oy työllisti parhaimmillaan 11 työntekijää. Mukana olivat mm. kelloseppä Kytölän pojat Olli, Jaakko ja Erkki, jotka aiemmin olivat työskennelleet Hienopaja Hehkun palveluksessa. Kellojen koneistot tehtiin kokonaan omassa tehtaassa. Puiset kotelot valmistettiin jyväskyläläisessä Virtasen puusepänverstaassa. Kotelon muotoja oli useita: pyöreitä ja nelikulmaisia seinäkelloja, ”napoleonin hatun” -muotoisia seinä- ja pöytäkelloja sekä kaapillisia seinäkelloja. Myös puuvaihtoehtoja oli lukuisia mm. jalava, mahonki ja tammi.

Kaiken kaikkiaan Kelloteollisuus Oy valmisti noin 8000 vaihtovirtakelloa. Kellojen valmistus loppui vuonna 1952.


Vaihtovirtakello

Synkronimoottorin toiminta-ajatus on se, että vaihtovirtaverkkoon kytkettynä moottori saa tahdistuksen verkon taajuuden muutoksista. Verkon taajuuden stabiliteetti on käynnin tarkkuuden edellytys. Suomessa siirryttiin 1940-luvun lopulla 50 hz vaihtovirtaverkon käyttöön, mikä oli perusedellytys synkronimoottorikellon käytölle.

Synkronimoottori ei lähde automaattisesti käymään, joten sen roottorille pitää antaa ulkoinen pyörimissysäys. Vuoden 1951 käyttöohje opastaa kellon käyttöä: Kello yhdistetään pistokoskettimen avulla verkostoon, käynnistimestä vedetään varovaisesti alaspäin ja annetaan sen vapaasti ponnahtaa takaisin. Tällöin kellotaulussa oleva vilkku osoittaa kellon käynnistyneen. Kun kello on käynnistynyt, käännetään osoittimet osoittamaan oikeata aikaa.
 

Sähkömekaaninen Syke–kello edustaa harvinaisempaa ja nykyisin vähemmän tunnettua suomalaista kellovalmistusta. Tasan viisikymmentä vuotta sitten kellotehdas eli kukoistuksensa aikaa työllistäen 11 kellontekijää ja valmistaen noin 3000 kelloa vuodessa. Syke-kelloista voit lukea lisää niitä käsittelevästä artikkelista.

Hienpaja Hehku Oy 1941-1948 (Jyväskylä, Pitkäkatu 17 ja Vaasa, Vaskiluoto)

Dipl.ins. Ernest J. Härkkä perusti vuonna 1941 Jyväskylään Hienopaja Hehku, Härkkä & Kumpp. –nimisen yrityksen. Tehtaan tuotanto käsitti pääasiassa puolustusvoimille valmistettuja autojen varaosia. Härkän veli dipl.ins. Lennart Rafael Härkkä tuli yhtiöön tekniseksi johtajaksi 1944 ja vuotta myöhemmin nimi muuttui Hienopaja Hehku Oy:ksi. Sodan loputtua tehdas valmisti mm. vaakoja, mikrometrejä ja poraistukoita.

Hehku –merkkisten seinäkellojen valmistus alkoi samoihin aikoihin. Kelloteknisenä asiantuntijana Hehkulla toimi kelloseppä Edvin Kytölä ja kelloja valmistamassa olivat myös Kytölän pojat Olli ja Jaakko.

Vuonna 1947 tehdas muutti Vaasan Vaskiluotoon Moottorikadun ja Sahakadun kulmaukseen valmistuneeseen uuteen tehdasraken-nukseen. Hehkulla työskenteli tuolloin n. 70 työntekijää.

Hienopaja Hehku valmisti kelloja vain nelisen vuotta. Teknisesti kellot heijastavat aikakauden raaka-ainepulaa. Koneistojen siltamessingit olivat kooltaan minimoituja ja kelloissa oli ainoastaan käyntimekanismi, ei lyöntiä. Jousikellot olivat aluksi vain neljä vuorokautta käyviä – ilmeisesti tähän oli syynä jousien huono saatavuus.

Hehku valmisti muutamia kellomalleja ja kauppaniminä olivat Sampo, Hehku, Minor, Mitra, Honka, Waltti ja Aamo. Hehku -kellojen laatu oli heikko, eivätkä ne menestyneet markkinoilla. Tuotanto loppui vuonna 1948 ja tehdas ajautui vararikkoon.


Kope Oy 1951-1970 -luku (Iniö ja Naantali)

Valtiotieteiden tohtori Frejvid Borg perusti Kope Oy:n Naantaliin 1940-luvun alussa. Aluksi Kope oli puutyötehdas ja rautavalimo. Sirius–merkkisten kellojen tuotanto alkoi 1950-luvun alussa Iniössä Åseholmin saaressa. Kellopajan mestarina toimi saksalainen kelloseppä Walter Weckerle. Paja työllisti 9 iniöläistä nuorta ja tuotti lähinnä taskukelloja saksalaisista raakakoneistoista.

Vuonna 1954 kellotuotanto siirtyi Naantaliin Kope Oy:n muiden tuotantolaitosten yhteyteen. Samalla mallisto laajeni. Sirius–kellomerkin mallisto oli suomalaisten kellotehtaiden laajin. Tasku- ja rannekellojen ohella valmistettiin noin kymmentä erilaista pöytäkellomallia sekä lukuisia seinäkellomalleja. 1950-luvulla Siriuksen suosituimmat kellot olivat käkikelloja, joita valmistettiin 9 erilaista. Myös lapsille oli oma seinäkellomallistonsa.

Poiketen muista saman ajan suomalaisista kellotehtaista Kope oli lähinnä kelloja kokoon paneva ja viimeistelevä tehdas. Raakakoneistot ja kuorien aihiot tuotiin Saksasta. Puiset kellokotelot valmistettiin Kope Oy:n omassa puutyötehtaassa. Malliston suunnittelijasta ei ole tarkempia tietoja, mutta ainakin yksi pöytäkellomalli on taiteilija Paavo Tynellin suunnittelema.


SaLe 1948 (Tampere) 

Kelloseppä Jalmari Sarpala valmisti liikkeessään Kelloliike Sarpalassa Viipurissa 60 - 70 kappaletta  seinäkelloja  vuosina 1937 - 1939. Kelloilla ei ollut merkkiä.

Myöhemmin,  vuonna 1948 muutettuaan Tampereelle Sarpala valmisti yhteistyössä teknikko Vieno Lehtisen kanssa muutaman kappaleen sarjan sähkömekaanisia kelloja. Kellot merkittiin SaLe -tunnuksella.

SaLe-merkkiset kellot valmistettiin Suomessa. Kuvan kello kuuluu Suomen kellomuseon kokoelmiin ja se on esillä museon perusnäyttelyssä suomalaisesta jälleenrakennuskauden kellotuotannosta kertovassa osiossa. Lisätietoa SaLe-kelloista löytyy niitä koskevasta artikkelista.

Teksti: Tuulia Tuomi & Veikko Ahoniemi