Sata vuotta ajan tasalla - Suomen kelloseppäliitto ry 100 vuotta

Kelloseppien yhteistyön alkuvaiheet

Suomen Kelloseppäliiton perustivat alansa ammattitaidosta ja kellokaupan epäreiluista kilpailukeinoista huolta kantaneet kellosepät. Nämä teemat ovat olleet esillä liiton koko historian ajan. Järjestäytyneet kellosepät ovat pyrkineet ohjaamaan alan kehitystä sekä sisäisin päätöksin että toimimalla etujärjestönä. Ilman Kelloseppäliittoa Suomessa ei olisi nykyisentasoista alan ammattikoulutusta, eikä kellomuseotakaan.

1800-luvun lopulla kellokauppa vilkastui ja kelloala kasvoi nopeasti. Alan kova kilpailu vaikeutti yhteistoimintaa. Salakuljetetun tavaran myyminen oli suuri ongelma – samoin kiskurihinnoilla myyminen. Yhteistyötä tarvittiin esimerkiksi alan hinnoittelusta sopimiseen. Vuonna 1886 Helsingin kellosepillä oli jo myynti- ja korjaushinnasto.

Suomen Kelloseppäliiton perustamisen alkusysäyksenä oli turkulaisten kelloseppien – Ahlström, Andersson, Fäldén ja Kangasniemi – laatima kutsu kelloseppien yhteiseen kokoukseen vuonna 1906. Liiton perustava kokous pidettiin Tampereella kesäkuussa 1907.

Liiton toiminta lähti kangerrellen käyntiin. Tehtäviksi nousivat tuontikiintiöihin vaikuttaminen ja kelloalan salakaupan kitkeminen. Vuonna 1919 hyväksyttiin uusi korjaushinnasto, jossa määriteltiin töiden minimihinnat.

Kelloseppäliiton jäsenmäärä kasvoi nopeasti 1920-luvun kuluessa. Vuonna 1921 liitossa oli 71 jäsentä. Vuoteen 1929 mennessä jäsenmäärä oli noussut huikeaan 407 kelloseppään!


Vaikeat ajat  

 Sodat vaikeuttivat Kelloseppäliiton toimintaa. Vuosien 1941 ja 1944 vuosikokoukset peruutettiin, mutta toiminta ei tyrehtynyt kokonaan. Liitto yritti pitää yllä kansainvälisiä yhteyksiä sota-aikanakin ja saada siten apua paitsi kellosepille myös sotaponnisteluihin.

 Liikkeensä tai omaisuutensa menettäneille kellosepille myönnettiin lahjakortteja mm. työkalujen ostoon. Liitto avusti myös kelloseppien omaisia. Pommin surmaaman kelloseppä F.A. Ahlströmin 11-vuotiaasta tyttärestä tuli liiton kummilapsi, jolle liiton hallitus päätti maksaa 400 markkaa (61 euroa) kuukaudessa.

 Sotien jälkeen liitto koetti eri keinoin saada kasvatettua kellojen tuontikiintiöitä. Tehtävä oli vaikea, sillä Suomella oli niukasti valuuttaa. Kellojen pieni tuontikiintiö johti salakuljetuksen kasvuun. Salakuljetus oli niin hankala ongelma, että liitossa päätettiin jopa palkata yksityisetsiviä asiaa tutkimaan. Etsiviä toimi ainakin Vaasassa ja Tampereella. Tutkimukset johtivat muutamiin pidätyksiin ja markkinat saatiin ajoittain ”puhdistettua”.

1960-luvun alussa salakuljetettujen kellojen myynti kääntyi laskuun. Osasyynä tähän oli Kelloseppäliiton vuonna 1956 organisoima kellovakuutus. Vakuutus kattoi rikkoutumisen ja katoamisen. Vuonna 1958 vakuutus muuttui merkkikohtaiseksi. Vakuutusjärjestelmää ylläpidettiin vuoteen 1980 saakka, jonka jälkeen siirryttiin takuumenettelyyn.


Käsityöläinen vai liikemies

1960-luvun aikana kellosepänalalla tapahtui suuria muutoksia. Kellosepäntaidon rinnalle kohosi vaatimus liiketaloudellisesta osaamisesta. Se asetti uusia vaatimuksia myös liiton toiminnalle. Asetelmaa monimutkaisti vielä se, että osa kellosepistä oli aina mieltänyt itsensä käsityöläisiksi, kun taas toiset kokivat olevansa liikkeenharjoittajia. Muutoksia kelloalalla vauhditti myös kvartsikellojen tulo vähittäiskauppaan vuodesta 1973 lähtien. 

Alan nopeat muutokset saivat osan jäsenistöstä arvioimaan liittotoimintaa kriittisesti. Vuonna 1979 Kelloseppäliitossa oli 597 liikejäsentä ja vuonna 1988 niitä oli 449. Muutokset johtivat kaavailuihin Kelloseppäliiton ja Kultaseppien liiton yhdistämisestä. Yhteistyössä päädyttiin yhteisen markkinointiorganisaation - Caratian - perustamiseen.

Kellovasara, liiton oma toimisto- ja museorakennus, valmistui Tapiolaan 1980-luvun lopussa. 1990-luvun alun lama ja rakennuksen aiheuttamat velat johtivat liiton taloudellisiin vaikeuksiin, mikä esti monen vuoden ajan jäsenpalveluiden kehittämisen. 1990-luvun lopulla liitossa pyrittiin kehittämään mm. yrittäjille tarjottavia neuvontapalveluita sekä ponnisteltiin alan arvostuksen nostamiseksi ja kellonkäyttökulttuurin kehittämiseksi.

Kelloalan näkymien voi luonnehtia viime aikoina kohentuneen. Rannekellojen myynti kääntyi vuonna 2004 nousuun. Suomalaisilla on keskimäärin 1,7 rannekelloa, kun italialainen omistaa keskimäärin 7 kelloa. Kellosepille on töitä!

 
Paikallistoiminta ja piirijako

Kelloseppäliiton piiritoiminta oli ensimmäisen kerran esillä Savonlinnan vuosikokouksessa vuonna 1922. Jäsenmäärän kasvu lisäsi piirijaon tarvetta. Tavoitteena oli myös keventää liittohallinnon taakkaa sekä lisätä liiton mahdollisuuksia valvoa jäsentensä ja muiden alalla toimivien menettelytapoja.

Kelloseppäliiton alueellinen toiminta käynnistyi paikallisyhdistysten kautta. Helsingin Kelloseppäyhdistys perustettiin vuonna 1917. Turkuun yhdistys perustettiinkin vuonna 1925 ja seuraavana vuonna Tampereelle ja Kuopioon. Viipurin yhdistys perustettiin 1928.

Piiritoiminta alkoi Helsingissä ja Viipurissa 1931. Vuonna 1933 perustettiin Turun ja Tampereen piirit. Talvisodan syttymiseen mennessä oli jo yhdeksän piiriä toiminnassa. Piirijakoa oli muutettava alueluovutusten seurauksena 1945, jolloin perustettiin Kymenläänin piiri korvaamaan Viipurin piirin. 1900-luvun jälkipuoliskolla Kelloseppäliiton organisaatio kentällä jakaantui 12 piiriin, joiden mukaisesti liiton hallituspaikat jaettiin.

Piirit ovat järjestäneet kurssi-, neuvonta- ja esitelmätilaisuuksia sekä myyntinäyttelyitä. Liiton vuosikokous kiertää piiristä toiseen. Piirit ovat järjestäneet myös vapaa-ajan- ja virkistystoimintaa, kuten retkiä sekä kalastus-, keilaus- ja hiihtokilpailuja.

 
Kelloseppälehti

Vuoden 1907 liittokokouksessa esiteltiin Kelloseppä-lehden ensimmäinen näytenumero. Sen oli kokonaan kirjoittanut ja toimittanut kelloseppä Juho Heiniö. Hän asetti julkaisulle aatteellisesti ja sisällöllisesti kovat tavoitteet. Suurista tavoitteista huolimatta seuraavaa lehden numeroa saatiin odottaa vuoteen 1921. Suomen Kelloseppä –nimisenä lehteä ryhdyttiin julkaisemaan 6 kertaa vuodessa. Lehden linjaksi määriteltiin kelloseppien yhteishengen kehittäminen ja ammattitaidon edistäminen.

 Vuodesta 1931 lähtien L.N. Tuomi toimi lehden päätoimittajana aina vuoteen 1958 saakka. Tuomen sydämenasiana oli kelloseppien ammattitaidon kasvattaminen. Hän kirjoitti runsaasti artikkeleita kellotekniikasta – teoriassa ja käytännössä. Tuomi myös käänsi artikkeleita saksankielestä sekä pyrki luomaan alan suomenkielistä sanastoa.

Vuosina 1957-1992 lehti ilmestyi nimellä Kelloseppä. Vuonna 1992 lehti yhdistyi Kultaseppien liiton lehden kanssa ja uuden julkaisun nimeksi tuli Kello- ja kultasepänala. Vuonna 2000 nimi lyhennettiin muotoon Kello & Kulta. Nykyisin lehti ilmestyy 6 kertaa vuodessa.

Kelloseppäkunnan ammattitaidon kohottaminen vaati suomenkielisen ammattikirjallisuuden julkaisemista. Ensimmäinen Kellomiesten kirja ilmestyi 25-vuotisjuhlan yhteydessä vuonna 1931. Liiton historiikin lisäksi kirjassa oli artikkelit Graham-käynnistä, kellosepäntyön laskutehtävistä sekä silmän valontaitosta – tekiväthän monet kellosepät myös optikon töitä. Lisäksi kirjassa oli liiton jäsenmatrikkeli.

Vuonna 1936 ilmestyi Kellomiesten toisena kirjana L.N. Tuomen suomentamana James C. Pellatonin teos Käynnit. Vuonna 1950 ilmestyi kauan kaivattu teos Kellosepän laskutaito. Sen kirjoitti Kelloseppäkoulun fysiikan ja ammattilaskennon opettaja Reino Makkonen.

Kelloseppäliiton 50-vuotisjuhlan yhteydessä julkaistiin Kellomiesten kirja III. Se sisälsi kertomuksen liiton puolivuosisataisesta toiminnasta sekä käännösartikkeleita tasku- ja rannekellojen valmistamisesta, automaattirannekellosta sekä Atmos-kellosta ”joka elää ilmasta”.

100-vuotisjuhlansa kunniaksi liitto julkaisee vuonna 2006 Jouko Kokkosen kirjoittaman historiikin Sata vuotta ajan tasalla.


Ammattitaidon asialla 

Kelloseppäliitto otti yhdeksi tavoitteekseen alan ammattikoulutuksen järjestämisen. Leonard N. Tuomi oli koulutusasian puuhamies. Hän oli opiskellut Saksan Glashüttessa ja toi sieltä koulutuksen mallia Suomeen. Tuomesta tulikin liiton vuonna 1926 perustetun oppilaskasvatus- ja työnäytekilpailuvaliokunnan puheenjohtaja.

Ensimmäiset kelloseppien ammattikurssit järjestettiin vuonna 1927 Ammattienedistämislaitoksella, mutta varsinainen kelloseppien ammattikoulutus tapahtui kuitenkin edelleen oppipoikajärjestelmän kautta.

Kesällä 1940 alkoi sotainvalidien kouluttaminen ”seinäkellosepiksi” Westendissä. Kurssin johtajana toimi L.N. Tuomi ja muina opettajina Lauri Kolmio ja Eino Kuusela. Tältä pohjalta alkanut toiminta jatkuu edelleen Invalidiliiton Järvenpään koulutuskeskuksen kelloseppälinjana.

Kelloseppäliiton unelma alan omasta koulusta toteutui jatkosodan aikana. Oy Perkon lahjoituksen avulla opetus alkoi helmikuussa 1944 Lahden sähkölaitoksen talossa.

1950-luvun lopussa kelloseppäkoulu muutti Tapiolaan, jossa se toimii edelleen. Kelloseppäopintojen rinnalle kouluun perustettiin vuonna 1997 mikromekaanikkolinja. Koulusta valmistuu vuosittain noin 12 kelloseppää ja 12 mikromekaanikkoa.

Kelloseppäkoulun perustamisen yhteydessä vuonna 1944 keskusteltiin myös kelloteknillisen museon perustamisesta. Koulun opettajat ryhtyivätkin heti keräämään kello- ja työvälinekokoelmaa opetuksen tueksi. Koulun pitkäaikainen opettaja Leo Koivisto hoiti kokoelmaa vuosikymmenien ajan. 1981 Kelloseppäliitto perusti Kellomuseosäätiön, jonka hallintaan museokokoelma siirtyi.

1980-luvun lopulla Kelloseppäkoulun viereen Opinkujalle valmistui Kelloseppäliiton toimisto- ja museorakennus Kellovasara, josta Suomen kellomuseo sai näyttely- ja työtilat. Kesällä 2006 Suomen kellomuseon näyttely siirtyi WeeGee-taloon. Museon toimisto- ja työtilat sijaitsevat edelleen Opinkujalla.

Suomen kellomuseo on Pohjoismaiden ainoa ajan mittauksen ja kellojen historiaan erikoistunut museo. Museon kokoelmassa on noin 5000 kelloa viideltä vuosisadalta sekä runsaasti kellosepäntyöhön liittyvää esineistöä.


Jäsenistö 

Suomen Kelloseppäliitossa oli jäseniä 1920-luvun alussa vain 70 ja jäsenmäärä kasvoi suhteellisen hitaasti. Vuosikymmenen puolivälissä jäsenyysehtoja väljennettiin ja 1920-luvun loppuun mennessä jäseniä oli jo yli 400.

Kelloseppäliiton jäseneksi hyväksymisen ehdot olivat ennen varsinaisen ammattikoulutuksen alkamista varsin moninaiset. Vuonna 1945 voimaan astunut sääntömuutos kiristi huomattavasti Kelloseppäliiton jäsenehtoja. Pyrkijän oli esitettävä Kelloseppäkoulussa työnäyte, jos hänellä ei ollut kisällikirjaa. Tällä haluttiin korostaa liiton jäsenten taitoa, mikä oli hyvä kilpailuvaltti kirjavilla markkinoilla.

Vuonna 1953 tuli käyttöön jäsenkunnan jako varsinaisiin jäseniin ja liikkeenharjoittajajäseniin. 1950- ja 1960-luvun kuluessa liiton jäsenmäärä kasvoi. Vuoden 1952 lopussa jäseniä oli 605. Kasvu jatkui vuoteen 1968, jolloin jäseniä oli 931. Näistä liikkeenharjoittajia oli 683. Tämän jälkeen jäsenmäärä kääntyi laskuun. Vuonna 1991 liitossa oli 802 jäsentä. Viisi vuotta myöhemmin luku oli laskenut 577:aan. Vuoden 2006 alussa voimaanastuneiden sääntöjen mukaan myös alan opiskelijat pääsevät liiton jäseneksi. Nykyisin henkilöjäseniä on 297 ja liikejäseniä 198.