Raekello - maailman tarkin mekaaninen kello?
6.6. - 1.9.2002
Kelloseppämestari Lauri Helskeen vuosina 1934-1936 suunnittelema ja valmistama raekello on yksi maailman tarkimmista mekaanisista kelloista. Kello esiteltiin Pariisin maailmannäyttelyssä 1937. Helske sai kellosta kultamitalin ja kunniadiplomin. Seuraavana vuonna kello oli esillä Berliinin kansainvälisessä käsityö- ja teollisuusnäyttelyssä, jossa se niin ikään saavutti mitalin ja kunniakirjan.
Kellon käyntitarkkuus on 0,0033 sekuntia vuorokaudessa eli se tekee yhden minuutin käyntivirheen n. 50 vuodessa. Kellon tarkkuus perustuu tasapainoheiluriin ja sille heilahdusvoiman antaviin 300 milligrammaa painaviin rakeisiin. Kuusi kiloa painava invarmetallinen heiluri on vapaa eli siinä ei ole heilurijousta. Rae antaa heilurille 1/10° sysäyksen ja se heilahtaa 1 1/2°.
Kello painaa 120 kiloa. Se on sijoitettu tyhjiökupuun, johon pumpataan alipaine, joka suojelee kelloa ilmanpaineen vaihteluiden aiheuttamilta muutoksilta. Kello vetää itse itsensä sähkömoottorin avulla. Rukkaus voidaan suorittaa ilmahanan kautta.
Raekellon valmistamiseen kului 4000 työtuntia
Raekellon arvoitus
|
”Kronos lasikuvussa, Kansainvälisen käsityönäyttelyn kunniahallissa seisoo lasikuoren alla – aika. Pikemminkin se kulkee sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta äärettömästi, lakkaamatta. Ad infinitum. Perpetum mobile – askelta lähempänä.” Näin kirjoitti Deutsche Allgemeine Zeitung vuonna 1938 kelloseppämestari Lauri Helskeen tarkkuusheilurikellosta, joka palkittiin Berliinin kansainvälisessä käsityönäyttelyssä samana vuonna ja joka sai jo vuotta aiemmin kultamitalin Pariisin maailmannäyttelyssä. Mutta mikä oikein on raekello – tämä ehkäpä maailman tarkin mekaaninen kello? Miten se toimii ja miten Helske sen kehitteli?
Maailman tarkin mekaaninen kello?
Kelloseppä Lauri Helske kehitti ja rakensi raekellon 1934-1936. Raekellon rakentamiseen kului 4000 tuntia. Kellon ensiesittely tapahtui Suomen Kelloseppäliiton 30-vuotisjuhlanäyttelyssä elokuussa 1936. Pariisin maailmannäyttelyssä kello oli esillä 1937, jolloin se sai kultamitalin ja kunniadiplomin. Seuraavana vuonna kello oli esillä Berliinin käsityö- ja teollisuusnäyttelyssä, jossa se sai mitalin ja kunniamaininnan. Suomen Kelloseppäliitto ry osti kellon 1955.
Kello painaa 120 kiloa. Se on sijoitettu tyhjiökupuun, johon pumpataan alipaine. Kello vetää itse itsensä sähkömoottorin avulla. Rukkaus voidaan suorittaa ilmahanan kautta. Heiluri on invar-metallia ja se painaa 6 kiloa. Heiluri heilahtaa 1,5 astetta. Heiluri on vapaa, siinä ei ole heilurijousta. Heilurissa on poikkitanko, johon porattuihin reikiin on asetettu rakeet, joiden paino on 300 milligrammaa. Rae antaa heilurille 1/10 asteen sykäyksen. Kellon käyntitarkkuus on normaaliolosuhteissa 0,0033 sekuntia vuorokaudessa.
Lauri Helske Lauri Jafet Helenius syntyi 3.2.1893 Orimattilassa.
|
1912 nimi Helenius suomennettiin Helskeeksi. Työskenteli 5 vuotta Pietarissa Lesnerin konepajassa sorvarina. Siltatehtaalla Helsingissä ja sorvarina monilla konepajoilla mm. Pitkärannan kaivosalueella valmistamassa työkaluja.
1917 veturinlämmittäjäksi Riihimäelle. Toimi veturinlämmittäjänä itsenäisyystaistelujen ajan ja suoritti asevelvollisuuden Petsamossa.
1918 Suomen vapaussodassa saksalaisessa joukko-osastossa mukana Rajamäen taisteluissa. Jäi armeijan palvelukseen Lapin II Rajavartiopataljoonaan.
1919 Viron vapaustaistelu, Pohjan Poikien rykmentti, II pataljoona, IV komppania. Aunuksen retkikunnassa kapteeni Hannulan pataljoonassa, Kairiston komppaniassa.
1920 Riihimäen Suojeluskunnan tykistössä ja 1920-1937 Turun Suojeluskunnan II komppaniassa.
1920-1932 työskenteli veljensä Iivari Helskeen kellosepänliikkeessä Turussa. Oppi-isänä toimi kelloseppä Frans Hjalmar Ahlström, jolta Iivari oli ostanut liikkeen.
1921 rakensi ensimmäisen kellonsa – graham-käyntinen sekuntiheilurikello, jossa 8-kiloinen heiluri. kello ostettiin Åbo Akademin juhlasaliin 1943.
Puoliso Lempi o.s. Liljeström, lapset Ritva s. 1924 ja Martti s. 1925.
1924 aloitti riefler-käynnillä varustetun kellon valmistuksen – kello jäi kesken, sillä sopivan heilurin saaminen tuotti vaikeuksia.
1931 riefler-kello valmistui. Työ kesti 3500 tuntia. helskeelle Suomen Kelloseppäliiton mestarin arvo.
1932- Valter Hasselgrenin palveluksessa Turussa ja Auran Kultaseppä oy:n palveluksessa Turussa.
1934 Siviän päivän iltana juo liian väkevää kahvia ja unettomana yönä syntyy ajatus raekellon toimintaperiaatteesta.
1934-1936 rakentaa raekellon. Kellon valmistaminen vei n. 4000 työtuntia.
1936 Raekello esiteltiin Suomen kelloseppäliitto ry:n 30-vuotisjuhlanäyttelyssä hotelli Kämpissä Helsingissä.
1936-1937 Helske toimi Suomen Kelloseppäliitto ry:n oppilastyönäytekilpailujen arvostelulautakunnan ja oppilaskasvatustoimikunnan jäsenenä.
1937 Helske sai suomen kelloseppäliitto ry:n kehoituspalkinnon 3000 markkaa tunnustuksena valmistamastaan raekäyntikellosta. Riefler-kello ostettiin Helsingin yliopiston seismologian asemalle. Raekello Pariisin maailmannäyttelyssä, jossa saa kultamitalin ja kunniadiplomin.
1937-1938 Sveitsiläinen Kelloliike oy:n palveluksessa Helsingissä.
1938 Raekello Berliinin käsityönäyttelyssä, jossa saa kunniamaininnan ja runsaasti huomiota ammatti- ja sanomalehdissä saksassa.
1938-1939 oma kellosepänliike Rae oy Helsingissä.
1946 Suomen Kelloseppäliiton hopeinen ensiomerkki.
1948 Helske rakentaa valokennon.
1948-1951 Helske toimii teknisenä asiantuntijana Vihna oy:ssä, joka valmisti Ready-merkkisiä kelloja.
1955 Suomen kelloseppäliitto osti raekellon ja valokennokellon 1 200 000 mk:n hintaan.
Kellojen ohella Helskeen rakkain harrastus oli metsästys. Hän teki myös puukkoja ja muita työkaluja, kuten mm. silmäkirurgien leikkauksissa käyttämiä silmäsaksia. Helskettä kiinnostivat myös seismografit ja muut tarkkuuskojeet.
Kelloseppämestari Lauri Helske kuoli 27.3.1968 Helsingissä 75-vuotiaana.
Helskeen Riefler-kello |
Lauri Helske aloitti tämän riefler-käyntisen minimaaliheilurikellon rakentamisen jo vuonna 1924. Kello esiteltiin ensimmäisen kerran Suomen Kelloseppäliitto ry:n näyttelyssä vuonna 1925. Kello oli kuitenkin tuolloin vielä keskeneräinen, sillä heiluriin sopivan materiaalin löytäminen tuotti hankaluuksia. Kello valmistui lopulta vuonna 1931 tuoden Helskeelle Suomen Kelloseppäliiton mestarin arvon. Kaikkiaan kellon rakentamiseen kului Helskeeltä 3500 tuntia.
Kellossa on ns. Schulerin tasapainoheiluri, jonka Helske ensimmäisenä sovitti sekuntiheilurikelloon. Kellon käyntitarkkuus on noin 0,2 s/d.
Kello ostettiin vuonna 1937 Helsingin yliopiston seismologisen aseman pääkelloksi ja tässä tehtävässä se toimi vuoteen 1962 saakka. Seismogrammeille johdetut minuuttimerkit aikaansaatiin valonsäteen, valokennon, vahvistimen ja releen avulla. Kellosta johdettu aikamerkki piirtyi minuutin välein seismogrammien nauhalle.
Kelloa käytettiin myös Helsingin yliopiston fysiikan laitoksen tutkimustarpeisiin.
Riefler-käynti |
Riefler-käynnissä heiluri on melko vapaa. Se ei ole vipuyhteydessä käyntirattaan kanssa. Heilurin ripustusjousi S on kiinni ankkurissa A ja tämä vuorostaan kiertyy kiinnityskohtansa ympäri vapaasti.
Kuvassa on nokka T lukinnut käyntirattaan hampaan paikalleen, mutta heilurin heilahtaessa edelleen vasemmalle nokka T irtoaa ja käyntiratas pääsee kiertymään nuolen suuntaan. Tällöin nokka P pysäyttää lähimmän hampaan ja hammas vuorostaan liukumalla vinopintaa pitkin pakottaa koko ankkurin hiukan kiertymään päinvastaiseen suuntaan kuin mitä heiluri sitä veisi.
Jousi S jännittyy tällöin ja pakottaa heilurin palaamaan takaisinpäin. Näin siis jousi S välittää heilurille käyntiä ylläpitävän energian. Toiminnan tasaisuus johtuu siitä, että ankkurin liike on aina samansuuruinen ja että jousen kimmoisuus on aina sama.
Raekäynnin periaate
Raekäynti kuuluu painovoimakäyntien joukkoon. Piirros esittää käyntiä pääpiirteissään. |
Kelloon kuuluu tasapainoheiluri, joka on ripustettu tasaisille kiville terien varaan. Kuvan keskellä on tämän esittämiseksi merkitty terien asema. Heiluriin liittyy poikkivipu, jonka päässä on reiät ja näiden reikien läpi ulottuvat ankkuriin liittyvät pylväät. Pylväiden päällä on pieni teräspallo kummassakin vapaana.
Voimme ajatella kellon heilurin olevan liikkeellä alapää oikealle. Hetken kuluttua laskeutuu vasemmalla oleva pallo ankkurin pylvään päälle ja pakottaa oikeanpuolisen ankkurinkynnen vapauttamaan siihen nojaavan käyntirattaan hampaan ja hammas vuorostaan pakottaa ankkurin nousemaan niin kauas, että hammas tapaa lepopinnan. Tämän liikkeen ansiosta kohoaa myös pylväs ja sen päässä oleva pallo ylemmäs, ennen kuin heiluri on palannut matkaltaan. Kun sitten heiluri palaa, niin se tapaa pallon ylempää kuin mitä se sen jätti. Vastaava tapahtumasarja on seurattavissa heilurin oikealla puolella. Heiluri saa siis joka heilahduksella jälleen pienen matkaerotuksen ansiosta tarvitsemansa lisäenergian.
Heilurin liikevoiman antava rae painaa vain 300 milligrammaa. Vaikka rae on näin kevyt ja sen heiluriin vaikuttava aika on vain 1/10 astetta, antaa se kuusi kiloa painavalle heilurille tarpeeksi suuren sysäyksen, että se heilahtaa 1,5 astetta. Tämä on mahdollista vain sen johdosta, että heilurin kitka on käytännöllisesti katsoen poistettu.
Rae-käynti ja minimaaliheiluri
Suomen kelloseppä 2/1937, lyhennetty Lauri Helskeen artikkelista
 |
|
 |
Tutustuttuani noin kymmenen vuotta sitten Riefler-käyntiin, huomasin siinä erinäisiä heikkouksia, joita usein vapaa-aikoina mietiskelin. Yritin jo silloin suunnitella vieläkin ihanteellisempaa heilurikäyntiä, mutta vasta pari vuotta sitten eräänä yönä yhtäkkiä keksinkin ajatuksen sovittaa heilurinvarteen poikkivivun (kiihotusvipu). Kuvassa 1 numerot 5, 6, 7, 9 ja 10 osoittavat mainittua vipua. Tarkkaavainen lukija huomaa nyt numerolla 9 merkityssä teräslevyssä reiän ja siinä rakeen (8), joka juuri on tämän käynnin a ja o, kuten myöhemmin tulette huomaamaan.
Periaatteessa tämä käynti on hyvin yksinkertainen, mutta kun tähän sovittaa minimaaliheilurin, tulee juttu, kuten kuvista käy selville, hieman mutkikkaammaksi. Ensinnäkin täytyy heilurivarrella, joka jatkuu tuki- eli ripustuspisteestään vielä ylöspäin, olla vapaa reikä. Reiän kautta kulkeva heilurivarsi luonnollisesti nyt katkaisee hillikkeen akselin, josta syystä akseli kiertää renkaanmuotoisena reiän ympäri. Kts. kuva 3, josta on poistettu heiluri, kiihotusvipu ja kansi – kuvassa 1 numerolla 11 merkitty kappale – jotta hillike akseleineen ja rakeennostovipuineen näkyisi.
Välttääkseni heilurin kiinnityksessä tarpeettomia ruuveja panin tulikuuman teräsrenkaan kutistamismenetelmällä heilurin varteen, kuvassa 1 numerolla 2 merkitty osa. Tämän renkaan alapuolella on vankka teräskappale, jossa keskellä on heilurinvarren läpimittaa vastaava reikä, ja varsi on työnnetty tämän reiän läpi sekä lyöty tiiviisti kiinni renkaaseen asti. Tässä teräskappaleessa on vielä kaksi hyvin huolellisesti valmistettua, lasikovaksi karaistua teräsruuvia, joilla on monenlaisia tehtäviä. Ensinnäkin niitten varassa lepää koko heiluri, toiseksi poistetaan niiden avulla mahdollinen ontuminen, kolmanneksi voidaan rukkausta (tai oikeammin ylä- ja alapainopisteen sekä ripustuspisteen suhdetta keskenään) näillä ruuveilla säätää, ja neljänneksi nämä ruuvit toimivat jonkinmoisina nivelinä, jotta heilurin liike jokaiseen heilumasuuntaan avaruudessa olisi vapaa. Kuvasta 1 käy selville, kuinka tämä heiluri on asetettu ruuviensa varassa lepäämään kahden teräslaipan (5) varaan, joihin on porattu ruuvien kärkiä vastaavat syvennykset. Kiihotusvipu kokonaisuudessaan on vuorostaan asetettu kahden erittäin huolellisesti valmistetun, hyvin kovan teräsveitsen (10) varassa kahden agaattikivitason (12) päälle.
Tasokivet vuorostaan on kolmen asetusruuvin ja yhden kiinnitysruuvin avulla kiinnitetty kanteen (11). Muuten näiden edellä mainittujen kivien pitää olla joka suuntaan vesivaa’assa siitä yksinkertaisesta syystä, että päinvastaisessa tapauksessa heiluri liukuu kivien päältä pois, sitä kun ei mikään estä eikä saakaan estää. Edelleen kuvasta 1 käy selville, miten kiihotusvivun raelevyn yläpinta on juuri samassa tasossa kuin agaattitasot. Tämä on hyvin tärkeä seikka, jotta rakeen ja hillikkeen nostopilarit koskettaisivat toisiaan kohtisuorasti eikä suinkaan vinossa kulmassa. Tarkkailtuaan nyt tämän jälkeen kuvaa, lukija huomaa heilurin kiihotusvivun vääntöakselin olevan juuri veitsen (10) ja tasokiven (12) yhtymäkohdassa sekä ymmärtää, mitä minä tällä kohtisuoralla kosketuksella tarkoitan.
Selostan nyt rae-käynnin levon varmuutta ja kiihotushetken säännöllisyyttä. Tämä varmuus ja säännöllisyys johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että heilurin kiihotusvipu on niin korkealla, ettei kumpikaan rae heilurin levossa ollessa kosketa hillikkeen nostajapilareita. Nyt teoreettisesti valveutunut lukija epäilee, tokkopa tuo orvoksi jätetty hillike niin kovinkaan varmasti pysyy levossa, mutta tuo 3 asteen imukulma hillikkeen kivien lepopinnoissa on tarpeeksi suuri pitämään kurissa paikallaan seisovan hillikkeen, kuten käytäntö on jo osoittanut. Mutta mainittu 3 asteen kulma on myös tarpeeksi pieni lauetakseen rakeen pienimmästäkin kosketuksesta.
Tässä käynnissä on kaikkein suurin etu, että heiluri itse pääsee määräämään tämän irtonaisen rakeen välityksellä hampaanpäästöhetken. Kuvitelkaa nyt, että hillike, jossa rakeen nostopilari (14 oikealla) on käyntirattaan pakotuksesta noussut ylös – se tosin käytännössä ei nouse niinkään paljon, että se ottaisi yläpuolella olevaan rakeeseen kiinni, vaan jää se hitusen vaille kosketusta, edellyttäen että heiluri edelleen on levossa. Nyt ajatuksissanne tartutte heilurin varren alapäähän ja pakotatte sitä hyvin verkalleen vasemmalle. Mutta niin pian kuin heiluri on liikahtanut 0,1 astetta, tapahtuu hampaanpäästö – jatketaan nyt rauhallisesti tätä heilurin pakotusta vaikka yhden asteen verran lisää samaan suuntaan, niin ehditään nähdä, miten oikeanpuoleinen rae jäi oikeanpuoleisen pilarin varaan ja vasemmanpuoleinen rae on kiihotusvivun reiässä ja tietysti nyt kiihottaa heiluria takaisinheilahduksessa, kunnes nyt, kun tulemme heilurin kanssa hyvin hiljaa takaisin, nyt juuri olemme saavuttamaisillamme lepoasennon, mutta kas, juuri pikkuista ennen ehti oikeanpuoleinen kiihotusvipu (9) ottaa rakeen pilarin nokasta – tämä tietysti tapahtui hyvin hellävaroin, kuten jokainen käsitti. Nyt taaskin ovat molemmat rakeet heilurin varassa ja hillike 3 asteen imulla omassa yksinäisyydessään. Mutta jos nyt jatkamme heilurin vääntämistä oikealle, käy kuvan vasemmalla näkyvälle rakeelle samalla tavalla – heiluri keskiaseman sivuutettuaan asettaa rakeen vasemmanpuoleisen nostopilarin päähän, mutta tuo 3 asteen imu ei paljon siedä, hillikkeen lepo petti silmänräpäyksessä ja sama rae työntyi ylös pilarin varaan, ja näin jatkuu edelleen joka sekunti.
Nyt huomasitte, että koneistolla ei ole kovinkaan paljon kosketusta heiluriin, joka ottaa ja antaa omalla tasaisella liikkeellään kummallekin nostopilarille rakeensa, ja kun rakeen paino on aina sama, niin tapahtuu heilurin kiihotus sangen pysyväisellä voimalla.
Suomen Kelloseppä 3/1938:
|
Suomen Kelloseppä 4/1938:
|
Raekelloa näyttelypaikalle asettamassa
Suomen Kelloseppä 6/1938
Kelloseppä Lauri Helske kertoo matkakokemuksiaan
Suomalaisen kellosepäntaidon mestarinäyte, kelloseppä Lauri Helskeen rakentama rae-käyntinen kello on jo kahdessa kansainvälisessä näyttelyssä – Pariisin maailmannäyttelyssä ja Berliinin kansainvälisessä käsityönäyttelyssä – kunnialla edustanut maatamme. Pyysimme kelloseppä Lauri Helskettä kertomaan joitakin muistelmia näistä näyttelyistä, joihin kumpaankin hän on ollut asentamassa kellonsa näyttelykuntoon.
Varsinaisista näyttelyistä ei minulla ole paljonkaan kerrottavaa, sillä kumpaisessakin kaupungissa olin näyttelyosastoja rakennettaessa. Telineet olivatkin miltei ainoat näyttelyistä jääneet muistoni. Sen verran sentään ehti huomioita tehdä, että työtahti Ranskassa oli aivan toinen kuin Saksassa. Pariisissa uurastettiin sen verran, että juuri tuppi heilui, ja katsoja vakuuttautui, ettei näyttely koskaan tulekaan valmiiksi. Ja niin taisi käydäkin. Berliinissä oli ilo katsoa työn ripeätä vauhtia, ja näyttely valmistuikin päivälleen määräaikana.
Berliinin matkasta minulle jäivät mitä kauneimmat muistot. Ystävällisyys ja avuliaisuus olivat suorastaan suurenmoiset. Saksan Kelloseppälehden edustaja, toimittaja ja kelloseppä Herbert Schönecken oli meitä vastassa, ja hän uhrasi useita päiviä aikaa tutustuakseen kelloon niin perusteellisesti, että hän taas saattoi palauttaa sen takaisin näyttelyn jälkeen. Tästä minun on annettava kiitos Suomen Kelloseppä –lehden toimittajalle, hra L.N. Tuomelle, joka oli asiasta sanotulle Saksan ammattilehdelle kirjoittanut sekä pyytänyt heitä minua avustamaan niin kellon paikalleen asettamisessa kuin sen takaisin palauttamisessa. Samoin hra Schönecken laati raekellosta selostuksen Saksan Kelloseppälehteen. Työtä meillä olikin aika runsaasti, sillä kello oli Stettinin asemalla pudonnut niin suurella voimalla, että ilmahanakin tuli seinästä läpi. Mainita sopinee myös, että odotellessamme Berliinissä tavaroitamme Saksan käsityöliiton herrat näyttelivät meille kaupunkia ja kuljettivat meitä autoillaan eri paikoissa.
Kuten jo mainitsin, Berliinin näyttely oli aivan keskeneräinen sinne saapuessamme. Vain kunniahalli oli valmis koristeluja lukuun ottamatta. Tämän kunniahallin järjestely suunniteltiin alunperin siten, että hallin keskelle olisi tullut komea, 3 metrin korkuinen saviuurna, jonka reunoille olisi asetettu näyttelyyn osallistuvien kolmenkymmenen valtion liput. Ja kunkin maan edustavin työ olisi sijoitettu asianomaisen lipun kohdalle. Jostakin syystä tästä suunnitelmasta kuitenkin luovuttiin, ja näyttelyvitriinit sijoitettiin hallin sivuille.
Raekello sijoitettiin kunniahallin pääsisäänkäytävästä vasemmalle hallin etualalle, ollen tämä ainoa valmis paikka meidän sinne saapuessamme. Näyttelypaikka oli mitä parhain ja voimakkaat lamput huolehtivat riittävästä valon saannista. Kelloon oli kiinnitetty selventävä teksti sekä taulu: ”Ei saa koskea edes perustaankaan!” Myöhemmin kello siirrettiin vieläkin keskemmälle ja se ympäröitiin aitauksella.
Ja kellon katselijoita riitti, sekä uteliaita että ammattimiehiä. Onkin eittämättä myönnettävä, että raekello oli oikeammassa paikassa Berliinin näyttelyssä kuin Pariisin maailmannäyttelyssä.
Ajanratas lasikuvussa
Deutsche Allgemeine Zeitung Berliini 11.6.1938
Kansainvälisen käsityönäyttelyn kunniahallissa radiotornin alla on koteloituna aika lasikuvun alle. Sekunti sekunnin jälkeen. Minuutti minuutin jälkeen. Äänettömänä. Keskeytyksettä. Ikuisesti. Askel lähemmäksi ikiliikkujaa – perpetum mobile. Jos muistamme uusia pienen sähköpariston, johon automaattinen vetomekanismi on kytketty, käy tämä kello loputtomiin.
”Astronomisen heiluritarkkuuskellon on konstruoinut ja rakentanut kelloseppä Lauri Helske, Helsinki, Suomi. Kellossa on erikoislaatuinen voimansyöttölaite, nerokas ihmisaivojen luomus, tämän kellon sydän, jossa voima pysyy aina vakiona, sekä minuuttiheiluri ja automaattinen veto. Koko koje toimii tyhjiössä lasikuvun sisällä” on luettavissa tämän kellon alla olevassa kirjoituksessa. Keksijän nerokkuus ja monivuotinen peräänantamaton työ muovailivat tämän omanlaatuisen taidonnäytteen. Samalla se on käsityön mestariluomus. Siksi on se sijoitettu kunniahalliin Suomen lipun alle.
Kullalle kimaltaa messinkinen kellontaulu. Se lepää kullatuilla messinkituilla. Erikokoisten kullattujen hammasrattaiden surinaa ei voida kuulla. Tässä todella katsotaan äänetöntä aikaa sydämeen.
Heiluri heiluu edes takaisin. Aika kuluu. Melkein kammottaa tämän äänettömyyden ja käyttömekanismin täydellistymän edessä. Astronominen kello. Kosmoksen henkäys leijailee siinä. Jotain Faustin ajatuksista.
Langan päässä riippuu pieni kullattu messinkipaino. Hitaasti – liike on huomaamaton – vajoaa se messinkialustaa kohti. Kun se koskettaa sitä, tapahtuu kellon veto automaattisesti. Pienen sähköpariston ansiosta nousee pieni paino jälleen ylös.
Sanattomina – äänettömästi etenevän ajan lumopissa – silmäilevät katselijat kelloa. He katselevat hurmaantuneina pientä kullattua painoa, joka lankaan kiinnitettynä hitaasti painuu alas. He haluaisivat nähdä, kuinka tapahtuu sen kosketus ja kuinka äänettömästi aikaa käyvä kello uudistaa mykän vetonsa. Mutta aika ei anna määrätä itseään. Kestää vielä tunteja. Ja vasta yöllä uudistuu aika lasisen kuvun alla.
Helskeen kellojen tie Suomen kellomuseoon
Lauri helske sai runsaasti kellojen ostotarjouksia jo Pariisin ja Berliinin näyttelyissä. Kertoman mukaan Pariisissa mm. Egyptin kuningas Faruk oli esittänyt halunsa hankkia raekello kokoelmaansa. Myös lukuisat observatoriot eri puolilla maailmaa olivat kiinnostuneita raekellosta tutkimuksia rytmittäväksi tarkaksi pääkelloksi. Helske ei kuitenkaan ollut halukas heti luopumaan luomuksestaan.
Lähes yhtä suurta kiinnostusta herätti myös vuonna 1948 valmistunut valokennokello, vaikka sitä ei suuriin näyttelyihin lähetettykään. Mm. Yhdysvalloissa sijaitseva Seattlen yliopisto olisi 1950 halunnut ostaa valokennokellon, mutta Helske ei taipunut myymään ulkomaille uudempaakaan ”ihmekelloaan”.
Vuonna 1955 Suomen Kelloseppäliitto ry:n sisällä virisi kiinnostus hankkia kellot liiton omistukseen turvatakseen niiden säilymisen kotimaassa. Kelloseppäliitto lainasi kellot Helskeeltä ja niitä esiteltiin liiton tiloissa Helsingissä. Samassa yhteydessä Urho Perkko kirjoitti Kelloseppälehdessä 6/1955:
”Nyt voisi sanoa, että kotonaan ovat tälläkin hetkellä kelloseppä Lauri Helskeen molemmat suurluomukset – raekello ja valokennokello nimittäin liittomme uudessa huoneistossa. Monet jo tietävätkin, että näiden kellojen ostoa liittomme on viime aikoina vakavasti harkinnut. Vielä on avoinna kysymys, miten tämä osto voitaisiin rahoittaa, sillä vaikea on ehkä liiton irroittaa varojaan näiden suurten ostoon, joskin totuus on, että liittomme huoneistossa ne olisivat vasta oikealla paikallaan.”
Saman vuoden vuosikokouksessa Tampereella Suomen Kelloseppäliitto ry järjesti keräyksen kellojen oston rahoittamiseksi. Kelloseppälehdessä 7/1955 keräyksestä kirjoitettiin:
|
Kauppa toteutui 24. toukokuuta 1955. Kellojen yhteishinta oli 1 200 000 markkaa.
Mitä jokaisen pitäisi tietää kelloista
Kelloseppälehti 7/1955, lyhennetty artikkelista
Ehkäpä nyt on jo syytä ryhtyä selostamaan, miksi allekirjoittanut alkoi pohtia ns. Rae-kellon ongelmaa. Saatuani v. 1932 valmiiksi Riefler-käyntisen kelloni, ryhdyin kokeilemaan eri tavoin sen käyntitarkkuutta. Lisäämällä kellon painoa, joka antaa voimaa rattaille, sen heiluri sai suuremman heilahduskulman, koska haka teki nopeamman liikkeen ja väänsi heilurijousen myöskin nopeammin ja impulssiaika piteni. Olin tällöin sangen pettynyt, koska tätä käyntiä oli kaikissa lukemissani kirjoissa ja selostuksissa suuresti ylistetty ja kehuttu käyntilaitteiden parhaaksi. Tästä sain ajatuksilleni ainaisen kiusan ja eikös eräänä yönä v. 1934valvoessani liian runsaan väkevän kahvin juonnin vaikutuksesta välähtänyt mieleeni, että jos heiluriin pannaan poikkivipu ja siihen molemmin puolin reiät ja reikien läpi vapaasti kulkevat pilarit, jotka on kiinnitetty ankkurihakaan, ja nyt näihin vivun reikiin pienet kuulalaakerin kuulat, niin jopa on heiluri vapaa ja impulssivoima aina yhtä suuri. Tämän niin sanotun Rae-käynnin heilurivapauden voi selittää kaikkein yksinkertaisimmin siten, että ajatellaan olevan kaksi hyllyä – toinen ala- ja toinen ylähylly – ja heiluri hakee nyt tällä reikävivullaan ylähyllyltä omalla tasaiselle liikkeellään tuon pienen rakeen ja tuo sen alahyllylle. Heilurin liikehän on tasainen, ellei sitä mikään häiritse ja paino painaa samalla kohdalla maapalloa aina yhtä paljon. Nämä ovat siis ne kaksi päätekijää, jotka tekevät heilurin liikkeen tasaiseksi ja vapaaksi. Tätä voi kokeilla siten, että panee vaikka puolta suuremman käyntipainon Rae-kelloon, niin silti ei saada heilurille yhtään suurempaa heilahduskulmaa. Tämän ovat kokeet osoittaneet. Mutta kaikissa muissa niin liipotin- kuin heilurikelloissa kulma muuttuu, jos voimaa lisätään tai vähennetään.
Valokennokello eli Torpedokello
Lauri Helske ei lopettanut äärimmäisen tarkan sekuntiheilurikellon kehittelyä raekellon saavuttamaan menestykseen. Hän jatkoi vapaan ja mahdollisimman tarkan heilurin kehittämistä.
Valokennokello valmistui vuonna 1948. Kellossa on raekäynti, kuten edeltäjässäänkin, mutta heilurin impulssi johdetaan koneistolle valokennon sähkövirran välityksellä. Näin ollen heiluri ei lainkaan liity mekaanisesti kellon koneistoon ja siten aikaansaadaan vielä parempi käyntitulos. Raekäynti ja valokenno yhdessä muodostavat lähes täysin vapaan heilurin impulssijärjestelmän.
Valokennokellossa on nikkeliteräksestä valmistettu sekuntiheiluri, joka on lämpökompensoitu.
L.N. Tuomi kirjoitti Kelloseppälehdessä 5/1955 valokennokellosta: ”En usko, että mekaanista kelloa voidaan tästä enää paljoakaan parantaa. Käsitykseni mukaan on mekaaninen sekuntiheilurikello, jolla voidaan saavuttaa äärimmäisen tarkat käyntitulokset, jo rakennettu Suomessa.” |
|
Helskeen kehittämälle valokennokellolle ennustettiin suurta menestystä keskuskellona sekä tarkkuuskellona tieteellisessä käytössä.
Teksti: Tuulia Tuomi.
Kiitokset näyttelyn mahdollistamisesta: Anna-Liisa Helske, Jaakko Helske, Jukka Helske, Arja Larjo, Olavi Eriksson, Eijo Vesanen, Arvi Kuusikko, Leo Koivisto, Veikko Ahoniemi.