Invalidiliiton Järvenpään koulutuskeskus
60 vuotta

Ammattiopin saamiseen ja sitä kautta elämässä omin voimin pärjäämiseen on aina vaikuttanut suuresti ihmisen ominaisuudet ja kyky selviytyä tuottavassa työssä.

Vajaakuntoiset ja vammaiset ihmiset eivät ole koskaan muodostaneet mitään yhtenäistä ryhmää, vaan esimerkiksi 1800-luvun loppupuolella varakkaan perheen sairaalla lapsella oli erilaiset mahdollisuudet elämässään kuin köyhempään väestönosaan kuuluvalla. Varakkaiden osuus väestöstä oli pieni ja valtaosa vammaisista oli köyhää maaseudun väkeä, jotka parhaimmillaan saivat tehdä kotitilallaan kykyjensä mukaisia askareita. Monien kohtalona oli elää vaivaishoidon varassa. Vammaisten huolto oli 1800-luvun lopulle asti osa köyhäinhoitoa. Väestön yleinen koulutustaso oli vaatimaton, mutta sairaiden mahdollisuudet koulutukseen olivat lähes olemattomat. Vammaisten yhteiskunnallisen aseman ja heidän elämänlaatunsa kohottamisessa on ammattikoulutus ollut avainasemassa. Ensimmäinen erityiskoulu, joka oli suunnattu ihmisille, joilla on vamma, oli Porvoon kuurojenkoulu, joka avattiin vuonna 1846.

Suomen historiassa on ollut aikoja, jolloin kansaa ovat kohdanneet erityisen suuret vaikeudet ja joiden tuloksena vammaisten määrä on nopeasti noussut. Tällaisia olivat polioepidemia 1930-luvulla ja erityisesti sodat, joissa vammautui monia työikäisiä ihmisiä.

Suomen Siviili- Asevelvollisuusinvalidien Liitto aloitti ensimmäisenä organisaationa Suomessa ammattikoulutuksen sotainvalideille. Koulutus käynnistyi toukokuussa 1940 toipilaskodeissa Westendissä, Espoossa ja Kauniaisissa. Oppia sai puun kiillotus- ja värityskurssilla sekä kesäkuusta alkaen puusepän, maalarin ja kellosepän kursseilla. Lisäksi Westendissä oli kirjanpito-, matematiikka- ja konekirjoituskurssit. Kauniaisten kursseilla oppia sai erilaisissa kouluaineissa, kuten laskennossa, kirjanpidossa ja ruotsin kielessä. Toipilaskodit lopetettiin neljän kuukauden kuluttua, mutta niiden lisäksi liitto kustansi ja järjesti muita kursseja sotainvalideille kouluttaen lähes kuuttasataa sotainvalidia.

Kesäkuussa 1940 sosiaaliministeriö perusti Invalidisäätiön, jonka tehtävänä oli lähinnä sotainvalidien huoltotyön kehittäminen. Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liitto ja Invalidisäätiö perustivat ja rakensivat yhdessä Westendiin ensimmäisen invalidien ammattikoulun, joka sai ensimmäiset oppilaansa 1942, jolloin sotainvalidien kelloseppäkurssin 19 oppilasta siirtyivät uusiin tiloihin jatkamaan opintojaan.

Koulun opetusohjelmaan valittiin aloja, joilla invalideilla oli hyvät fyysiset mahdollisuudet työskennellä ja joilta puuttui työvoimaa. Uudessa koulussa aloittivat myös metallialan-, puutyöalan- ja puutarha-alan ammattikurssit. Juhlallisissa avajaisissa 3.9.1942 koulu sai vieraakseen muun muassa presidentti Risto Rytin puolisoineen.

Toisen maailmansodan aikana 1939-1945 Suomi eli eräänlaista poikkeustilaa, ilman varmaa tietoa tulevaisuudesta. Ammattikurssit olivat lyhyitä, kuuden tai kahdeksan kuukauden mittaisia, mutta työpäivät olivat pitkiä. Raskaan työtahdin mahdollistivat koulun toimiminen sisäoppilaitoksena ja oppilaiden suuri motivaatio. Säännöstely vaikeutti materiaalien ja opetusvälineiden saamista. Alusta alkaen oppilaitoksen toimintaa rahoitettiin myös siellä valmistettujen tuotteiden myynnillä. Oppilastöiden ensisijainen tarkoitus oli opetuksellinen, mutta koulussa pyrittiin myös kehittämään tuotteita, joilla olisi kysyntää ja joita pystyttäisiin valmistamaan suuria sarjoja. Kellosepät korjasivat asiakkaiden kelloja ja valmistivat tarkkuuskelloja.

Vuonna 1945 keskeytettiin kelloseppien koulutus, koska oli vaarana, etteivät uudet kellosepät enää työllistyisi, koska tähän ammattiin sotainvalideja oli koulutettu jo yli 150 ja Lahteen vuonna 1944 perustetusta Kelloseppäkoulusta alkoi myös valmistua kelloseppiä.

Rauhan palattua Westendin koulutus saattoi hiljalleen suuntautua siviili-invalidien ammattikoulutukseen. Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liitto perusti pian myös muita oppilaitoksia Suomeen. Kolmirannan oppilaitos Nuuksiossa vihittiin käyttöön 1945, Järvenpään Invaliidien Ammattihuoltolaitos aloitti vuonna 1948 ja Sulkavan oppilaitos 1950.

1950-luvun alussa kelloseppien koulutus käynnistettiin uudelleen, tällä kertaa Järvenpäässä. Koulutus oli nyt kolmivuotinen, mutta uutta kurssia ei aloitettu joka vuosi työtilanteesta johtuen. Sotainvalidien ja sotaorpojen osuus oppilaskunnasta väheni nopeasti 1950-luvun alkupuolella ja opetus keskittyi kokonaan siviili-invalidien opettamiseen. Vuonna 1962 invalidihuoltolain muutos antoi mahdollisuuden erityisammattikouluille ottaa vammattomia oppilaita muuten tyhjiksi jääville paikoille.

Opetus Sulkavalla loppui 1987, jolloin oli jo paineita yhdistää kaikki koulutus samaan paikkaan. Elokuussa 1991 Järvenpään koulu sai uuden nimen: Invalidiliiton Järvenpään koulutuskeskus. Nykyään oppilaitoksessa voi opiskella kellosepäksi kelloalan koulutusohjelmassa, jossa opiskelee kerrallaan 20-24 opiskelijaa.

Kellolahjoja valtionpäämiehille

Suomen kellomuseo sai vastaanottaa 4.10.2008 marsalkka Mannerheimille tehdyn pöytäkellon. Kellokoneiston taakse on kaiverrettu signeeraus ”Suomen Siviili- ja Asevelvollisuusinvalidien Liitto ry:n kelloseppäkursseilla v.1942 valmistuneet invaliidit Eino ja Leo Tuominen.”

Eino ja Leo Tuominen olivat veljeksiä, jotka opiskelivat sotainvalideille suunnatuilla kelloseppäkursseilla Westendissä. Leo Tuominen oli syntynyt vuonna 1915 ja Eino 1917 Loimaalla.

Eino Tuominen haavoittui vakavasti talvisodassa 14.2.1940 kun tykinammus räjähti hänen jaloissaan aiheuttaen molempiin jalkoihin avomurtumat. Vuosina 1940-1941 hän sai sotainvalidien kursseilla kellosepän koulutuksen. Samalla kurssilla oli myös hänen veljensä Leo, joka jatkoi myös opettajana. Kurssin johtajana toimi Suomen Kelloseppäliiton silloinen puheenjohtaja, kelloteknikko Leonard N. Tuomi.

Eino ja Leo Tuominen suorittivat kisällintutkintonsa vuonna 1942. Eino Tuomisen kisällintyö oli kello, joka lahjoitettiin vielä samana vuonna silloiselle Suomen presidentille Risto Rytille kiitoksena tämän sotainvalideja kohtaan osoittamasta huomiosta ja tuesta. Presidentti Ryti oli nimittäin kääntynyt eri ammattiliittojen puoleen tiedustellen niiltä mielipidettä sotainvalidien uudelleenkouluttamiseen. Suomen Kelloseppäliitossa ajatukseen suhteuduttiin myönteisesti ja tuloksena olivat ensimmäiset invalidien kelloseppäkurssit Westendissä.

Idea kellon valmistamiseen tuli opettaja Tuomelta ja niin alkoi kellokoneiston laskeminen ja suunnittelu. Kello on rakennettu alusta asti Suomessa, ainoastaan vetojousi saatiin Sveitsistä. Eino Tuominen on kirjoittanut, että ”kellokoneistossa on eräitä teknisiä ratkaisuja, keksintöjä, joita ei löydy teollisesti valmistetuista kelloista”. Kellon rakentamiseen kului aikaa n. 4600 tuntia, palkka oli alikersantin päiväraha, ruoka liitolta ja nukkumapaikka oli toipilassairaalassa, tulipalossa tuhoutuneessa Westendin tennishallissa. Työn ollessa vielä kesken, 15.7.1942 Eino Tuominen joutui uudelleen rintamapalvelukseen, josta hänet kuitenkin siirrettiin vajaakuntoisena rakentamaan kiinteää puhelinlinjaa Joensuun ja Immolan lentokentän välille. Sen jälkeen hän sai komennuksen kuudeksi kuukaudeksi apulaisopettajaksi Westendiin Invaliidien ammattioppilaitoksen kelloseppäkursseille. Vihdoin Eino Tuominen sai tilaisuuden tehdä presidentti Rytin kellon valmiiksi ja siitä tulikin hänen kisällintyönsä.

Kellon erikoisen mallinen kaappi valmistui Westendin oppilaitoksen puuseppäkursseilla. Työtä johti sisustusarkkitehti Ilmari Lappalainen ja kaapin piirsi arkkitehti Birger Hahl, jotka molemmat tulivat myöhemmin tunnetuksi suunnittelijoina ja arkkitehteinä. Kaapin visakoivu on peräisin luovutetulta alueelta.

Kello lahjoitettiin presidentti Risto Rytille heinä-elokuun vaihteessa 1942. Mutta se ei jäänyt ainoaksi Westendistä lahjoitetuksi kelloksi. Museon saama kello ei ole presidentti Rytin kello, vaan marsalkka Carl Gustav Emil Mannerheimille tehty samanlainen ja samanaikainen kello. Tätä kelloa ei kuitenkaan koskaan lahjoitettu Mannerheimille ja syykin kellon tekemiseen on hieman epäselvä. Ainoa viittaus Mannerheimiin itse kellossa on sen avaimen teksti "Candida pro causa ense candido", eli "Puhtain asein puhtaan asian puolesta". Lause on Mannerheimin itselleen valitsema tunnuslause.

Kello on valmistunut 1942, jolloin vietettiin Mannerheimin 75-vuotisjuhlia ja sotamarsalkalle myönnettiin vieläkin korkeampi, Suomen marsalkan arvonimi. Mannerheimin syntymäpäivä on 4. kesäkuuta, nykyisen puolustusvoimain lippujuhlan päivänä, mutta kello on ollut vielä elokuussa samana vuonna yhdessä parinsa Rytin kellon kanssa Westendissä. Sitä, miksi kello ei koskaan päätynyt Mannerheimille, ei tiedetä. Lokakuussa 2008 kello siirtyi Invalidisäätiön Järvenpään koulutuskeskuksesta pitkän tien kulkeneena Suomen Kellomuseoon.

Molemmat veljekset jatkoivat uraansa kelloseppinä. Leo Tuominen tuli kelloseppämestariksi vuonna 1944 ja Eino vuonna 1945 mestarintyönään valtioneuvoston istuntosaliin lahjoitettu pöytäkello. Tämä kello on edelleen paikallaan valtioneuvostossa. Leo Tuominen siirtyi ulkomaille työskennelleen ensin Ruotsissa ja Sveitsissä ja lopulta Kanadassa kelloseppänä.