IIII - vs - IV

13.10.2004 - 31.5.2005
 

”Olen jo vuosia ihmetellyt kellotauluun liittyvää kummajaista. Itselleni ja meille kaikille opetettiin koulussa, että roomalainen nelonen kirjoitetaan IV. Miksi noin 90 % kellotauluista se on IIII ? Voisitteko te kellojen ammattilaiset antaa minulle tyhjentävän vastauksen tähän kellotaulun kummajaiseen?” Tällä tavoin lähestytään Suomen kellomuseota hyvin usein.  

Jos pyörähdät ympäri museossa, huomaat,  että  kellotauluissa,  joissa  on roomalaiset numerot, numero neljä on todellakin merkitty neljällä pystyviivalla.  Minkä  vuoksi kellotaulujen nelonen  on  näin  ”virheellisesti” merkitty?

Roomalainen nelonen 

”Virheellisen”  kirjoitustavan  alkuperää  etsiessä  pitää mennä aivan kirjoitustradition alkulähteille. Roomalaisten numeroiden merkinnän taustalla ovat sormien avulla näytetyt lukumäärät.

Sormilla on helppo näyttää lukumäärä yhdestä viiteen. Kymmeneen laskiessa tarvitaan jo toisenkin käden sormia. Samaan tapaan ovat syntyneet savi- tai vahataululle kirjoitetut numerot. Yksi pystyviiva merkitsee yhtä, kaksi kahta ja niin edelleen. Muutamaan merkkiä enempää on ihmisen kuitenkin vaikea hahmottaa, joten numero viisi on merkitty neljällä pystyviivalla ja niiden yli vedetyllä poikkiviivalla. Tätä merkintätapaa kutsutaan yleensä tukkimiehen kirjanpidoksi. Merkki on helpompi lukea kuin viisi vierekkäistä pystyviivaa.

Kirjoitustilaa ja etenkin kirjoittamisen, kaivertamisen tai kiveen  hakkaamisen  vaivaa säästäen  on  numero  viisi yksinkertaistunut muotoon V. Merkki kuvaa nopeammin kirjoitettuna tukkimiehen kirjanpidon viitosen poikkiviivaa suhteessa pystyviivoihin.

Viiden V ”kokoelmamerkin” jälkeen voitiin jälleen lisätä pystyviivoja,  jotka  ovat helposti  yhteenlaskettavissa seuraaviksi suuremmiksi numeroiksi: VI, VII, VIII, VIII. Seuraavaan ongelmaan törmätään kun täyteen tulee kaksi viittä: VV. Merkit on yhdistetty ja kymmentä on ryhdytty merkitsemään kahdella voisiinsa liittyneellä V-kirjaimella X.

Kun tarvittavat numerot ovat suurempia, kuten esimerkiksi 50, on edessä jälleen ongelmia. XXXXX:n kirjoittaminen on työlästä  ja  tilaa  vievää,  joten  tarvittiin  jälleen uusia merkkejä. Uudet merkit otettiin latinan kirjoitetun kielen ensimmäisistä kirjaimista: L merkitsemään viittäkymmentä, C sataa, D viittäsataa ja M tuhatta.

 IV:n synty

Antiikin  roomalaiset  siis  muodostivat  numeronsa  yksinkertaisesti kirjoittamalla merkkejä peräkkäin tarvittavan määrän. Siten esimerkiksi luku 1492 on roomalaisin numeroin kirjoitettuna MCCCCLXXXXII. Numeron lukeminen on varsin työlästä vai mitä!

Keskiajalla keksittiin lyhennysmerkinnät, jotka yhä ovat käytössä roomalaisten numeroiden merkinnöissä. Siinä merkit I, X, ja C kirjoitettuna välittömästi suuremman merkin eteen tulkitaan vähentävästi. Siten merkintä IV tarkoittaa numeroa 4, IX numeroa 9, XL numeroa 40 ja niin edelleen. Näin ollen siis merkintä IIII on alkuperäinen roomalainen nelonen ja IV on keskiajalla käyttöön otettu lyhennetty merkintätapa.

Itse asiassa merkintä IV ei olisi voinut muodostua nelosen merkintätavaksi  antiikin Rooman  aikana.  Syy  löytyy uskonnosta. Latinassa merkki I tarkoitti nykymielessä kirjainta J ja merkki V kirjainta U. Roomalaisten Jupiter-jumalan nimi oli tapana kirjoittaa kahdella ensimmäisellä kirjaimella, siis JU eli IV. Näin ollen numerot olisivat olleet 1, 2, 3, jumala, 5, mikä tietenkin oli aivan mahdoton ajatus.

Huomattavaa on, että kilpaileva uskonto – kristinusko – ei nähnyt tarvetta ottaa käyttöön uutta merkkiä niin nopeasti kuin mahdollista, vaan kirkkojen torneissa edelleenkin käytetään ”väärää” merkintää IIII.

Miksi kellossa on IIII?

Syytä siihen, miksi kelloissa on pääsääntöisesti säilynyt käytössä numeron 4 merkintä IIII, on etsitty monelta suunnalta. Eräs syy on varmasti se, että kelloissa on ennen keskiaikaa käytetty vain merkintätapaa IIII eikä sitä ole nähty tarvetta uudistaa. Kellojen valmistajat ovat tässä mielessä olleet konventionaalisia.

Toisena keskeisenä syynä on mainittu symmetria. Nelosen kohdalla toisella puolella taulua on numero VIII. Tämän merkin kanssa on paremmin tasapainossa merkki IIII kuin IV.  Symmetria  toteutuu  kellotaulussa  myös  siten,  että kellotaulun molemmilla puolilla on 14 merkkiä:

XII – I – II – III – IIII – V     = 14 merkkiä

VI – VII – VIII – IX – X – XI     = 14 merkkiä

Symmetriaan liittyvät syyt tuntuvat kuitenkin teennäisiltä sikäli, että numeroiden 4 ja 8 vieressä olevien merkkien 5 = V ja 7 = VII epätasapainoa ei pidetä ongelmana.

Toisaalta symmetrian merkitystä ei pidä liioitella siitäkään syystä,  että  kaikissa kelloissa,  kuten  vesi-,  hiekka-  ja aurinkokelloissa numerot eivät ole samassa järjestyksessä kuin mekaanisen kellon kellotaulussa.

Ja kolmantena symmetriaselityksen ontuvuutta korostaa se, että mekaanistenkin kellojen kehämäisen numerotaulun oli tapana olla 24-tuntinen (2x12 tuntia) aina renessanssiin, eli 1500-luvun alkuun saakka.

Kuninkaallinen määräys

IIII:n käytön taustalla on vaikuttanut myös pari kuninkaallista määräystä. Kerrotaan, että Ranskan kuningas Kaarle V lisänimeltään Viisas (1338-1380) olisi tilannut tornikellon erääseen  kirkkoon  kelloseppä  Henry  de  Vickiltä.  Kun kelloseppä Vick toi valmistamansa kellon Kaarle Viisaan hyväksyttäväksi tutki tämä kelloa hyvin tarkoin, mutta ei löytänyt vikoja. Saadakseen kuitenkin jotakin huomautetuksi, hän totesi, että kelloseppä on tehnyt virheen, kun on merkinnyt tauluun IV vaikka sen pitäisi olla IIII. ”Teidän majesteettinne on väärässä” totesi kelloseppä ja perusteli vielä, että IV on oikea merkintätapa. ”Minä en ole koskaan väärässä” jyrähti Kaarle Viisas, ”Vie kello takaisin ja korjaa virhe”. Vick totteli kuningasta ja korjasi merkinnän.

Kerrotaan myös, että Ranskan kuningas Ludwig XIV (1774-1792) määräsi, että IIII on ainoa oikea merkintätapa kellotauluissa.

Niinpä kuluikin hyvin pitkä aika kunnes kukaan rohkeni laittaa kelloon ”väärän” nelosen. Saattaa jopa olla, että seuraava julkinen kello, jossa IV pulpahti esiin oli Lontoon Houses of Parliamentin kellotorni eli Big Ben, joka valmistui 1800-luvun puolivälissä.  

Jos oikein tarkkoja ollaan, maailmankuulu aikarauta parlamenttitalon 106 metriä korkeassa tornissa ei ole nimeltään Big Ben, vaan nimi viittaa 14 tonnin painoiseen kelloon, joka lyö tornissa tasatunnein. Se sai nimensä Sir Benjamin Hallilta, joka toimi julkisten rakennustöiden päällikkönä kellon ripustamisen aikaan 1858. Aikaa näyttävä kello on Iso-Britannian suurin. Neljän taulun halkaisija on 7,5 metriä. Minuuttiosoittimen pituus on 4,25 metriä. Kello on käynyt kutakuinkin keskeytyksettä siitä saakka kun se käynnistettiin toukokuussa 1859.  

Roomalainen lyönti

Nykyisin Euroopassa ja erityisesti Japanissa on lukuisa joukko  julkisia  kelloja,  joissa  käytetään  merkintää  IV. Hyvin usein IV merkintää on käytetty sellaisten kellotornien kellotauluissa, joissa on ollut ns. roomalainen lyönti. Näissä kellotorneissa on kaksi vaskikelloa – pienempi, soinniltaan heleämpi ja suurempi, soinniltaan matalampi. Pienemmän vaskikellon lyönti tarkoitti kellotaulun merkintää  I  ja  suuremman kellon llyönti merkintää  V. Näin siis kello  IV  ensin löi  pieni  kello ja  sitä  seurasi suuremman kellon lyönti. Kellon ollessa VI vaskikellot löivät toisin päin.

Roomalaisella lyönnillä kellojen soittaminen oli tlaloudellisempaa  –  ehkäpä  myös mukavampaa  kuunnella  kuin lukuisat yhden kellon lyönnit. 1800-luvulla  roomalaisesta llyönnistä  luovuttiin  ja  kellot alkoivat lyödä jälleen juuri niin monta kertaa kuin kello oli. Merkintä IV kuitenkin jäi kellotauluihin.

Arabialaisten  numeroiden  ja  etenkin  digitaalinäytön  eli numeronäytön myötä nelosen ongelma tulee merkityksettömäksi. Yleiseurooppalaisen standardin mukaan kellonaika kirjoitetaan 16.00 kun kello on neljä iltapäivällä. Tästä huolimatta lähes poikkeuksetta tornikellojen kellot lyövät neljä kertaa.


Teksti: Tuulia Tuomi