Ajassa kiinni - kellotelineitä
14.5. 2003 - 1.2.2004
Kelloteline on nykyihmiselle varsin tuntematon esine, mutta taskukellon aikakaudella lähes joka kodissa oli jonkinlainen kelloteline. Kellotelineen tehtävänä oli olla taskukellon paikka silloin kun omistaja ei pitänyt sitä taskussaan.
Vanhimmat kellotelineet ovat 1600-luvun lopulta ja niiden käyttö jatkui aina 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle, kunnes rannekellojen käyttö syrjäytti lähes täysin taskukellot. Kellotelineiden elinkaaren voidaankin sanoa olleen noin 250 vuoden mittainen. Kukin aika tuotti oman tyylikautensa mukaisia ja näköisiä telineitä. Kotien sisustuksissa kellotelineillä on ollut hyvin tärkeä rooli. Parhaimmillaan ne ovat olleet omistajansa varallisuutta korostavia sisustuselementtejä.
1500- ja 1600-luvulla taskukello oli kalleus, jota kannettiin vaatteiden päällä kuin korua. Aluksi ne olivat lähinnä kuriositeetteja, jotka tuskin olivat käyttökelpoisia ajannäyttäjiä. Niiden vuorokautinen käyntipoikkeama saattoi olla jopa tunteja. 1700-luvun alkuun mennessä taskukellot olivat kehittyneet niin, että niitä voidaan jo kutsua ajanmittareiksi. Kun taskukelloa ei pidetty taskussa, se asetettiin mielellään siten, että se oli nähtävissä – ja samalla suojassa.
1700-luvulla taskukellot olivat vielä hyvin kalliita. Laadukas taskukello saattoi maksaa saman verran kuin talo kaupungissa. Siksi olikin luonnollista, että tätä aarretta kannettiin mukana vain hyvin arvokkaissa tilaisuuksissa. Muina aikoina kelloa pidettiin telineessä, joka suojasi sen herkkää mekanismia.
Ensimmäisten kellotelineiden esikuvina olivat luonnollisesti seinäkellot, jotka olivat uudenaikaisia 1600-luvun jälkipuoliskolla.
1700-luvulla kullatut pendyylit olivat muodikkaita ja niiden muoto vaikutti myös kellotelineiden muotoiluun. Telineitä valmistettiin kullatusta pronssista kuten esikuviaankin. 1700-luvun loppua kohden taskukello yleistyi. Päivittäin kelloa kantoivat jo säätyläiset ja äveriäimmät porvarit. Yön ajaksi kello asetettiin telineeseen yöpöydälle tai ripustettiin sängyn viereen seinäkoukkuun, jossa oli brodeerattu tyyny pehmikkeenä. Kelloteline siirtyi salongista makuukamariin ja samalla sen eleganssi väheni.
1800-luvun alkupuolella ryhdyttiin valmistamaan fajanssisia kellotelineitä sänkykamarikäyttöön yksinkertaisissa pajoissa erityisesti Staffordshiressa ja Yorkshiressa. 1800-luvun jälkipuoliskolla valmistettiin valtavia määriä kellotelineitä käsityönä. Taskukello kulki jo lähes jokaisen miehen taskussa ja kätevät neidit brodeerasivat kellotyynyjä silkistä ja sametista lahjoiksi mielitietyilleen. Muotilehdet julkaisivat piirustuksia ja työohjeita sekä kellotelineille että tyynyille. Kaikki materiaalit huomioitiin – metallilangat, puu, helmet, nauhat, nyörit, pitsit, näkinkengät, kotilot, plyysi, silkki ym. 1800-luvun jälkipuoliskolla myös naisten kaulakellot yleistyivät, johtaen oman kello- ja korutelineen kehittymiseen. Naisten pukuihin kiinnitetyissä kelloissa saattoi olla jopa metrin mittainen ketju, jolla varmistettiin kellon säilyminen. Kellotelineessä tuli siten olla oma tila pitkälle ketjulle.
Teollisesti valmistetut telineet osoittivat yhtä luovaa kekseliäisyyttä kuin kotitekoisetkin. Fasettihiotusta lasista valmistettiin pieniä lippaita, joissa oli messinkireunukset ja sisällä topattu silkkityyny. Metallilangasta taivuteltiin koreja ja köynnöksiä, joihin liitettiin koristeellinen lasimalja. Messinkinen torvi sai silmukkaansa kukkamaalauksin koristellun posliinilautasen. Kokonainen maalaistalon pihapiiri hevosineen ja possuineen kannatteli isännän kelloa.
Nykyversio kellotelineestä on kännykkäteline, joita matkapuhelimen lyhyen historian aikana on ehditty varmasti valmistaa jo yhtä rikkaan mielikuvituksen vaikutuksesta kuin kellotelineitä aiemmin.
Yksinkertaisimmillaan kelloteline oli seinään hakattu naula, johon taskukello ripustettiin kun sitä ei kannettu mukana - kuten viereisessä kuvassa oikealla ikkunanpielessä.
Hienoimmillaan kelloteline veti, sääti ja asetti aikaan siihen asetetun taskukellon, kuten kuuluisan kelloseppä Breguetin valmistamat Sympathique –pöytäkellot.
Kellotelineiden ajoitus ja valmistajan selvittäminen
Kellotelineen iän ja valmistajan määrittely ei aina ole yksinkertaista. Yleensä valmistajat eivät merkinneet tai signeeranneet valmistamiaan telineitä. Vain hyvin harvoissa tapauksissa voidaan valmistaja ja valmistusajankohta määritellä tarkkaan. Erityisesti yksittäiskappaleina kodeissa valmistetut telineet ovat lähes mahdottomia tunnistaa. Telineestä oleva perimätieto saattaa olla ainoa apuväline.
Jalometalleista, kuten hopeasta valmistetun telineen iän ja alkuperän voi saada selville virallisista jalometallileimoista: vuosileimasta ja paikkakuntaleimasta – sekä joissakin tapauksissa myös telineen valmistaneen hopeasepän leimasta.
Messingistä, valuraudasta tai muusta metallista valetuissa telineissä saattaa olla valmistusmerkintä – yleensä sitä ei kuitenkaan ole. Valimoiden mahdollisista tuotekuvastoista asiaa voi yrittää selvittää, mutta ongelmaksi muodostuu se, että samoja malleja ja jopa samoja muotteja on saatettu käyttää monissa eri valimoissa ja jopa eri maissa.
Keraamisissa telineissä ongelma on samanlainen. Vain joissakin tapauksissa telineeseen on merkitty keramiikkatehtaan nimi. Joskus posliiniseen telineeseen on merkitty alue, kuten esimerkiksi Staffordshire, mutta siitä ei selviä, mikä lukuisista alueen pajoista telineen on valmistanut ja milloin.
Puusta veistettyjä kellotelineitä on tehty sekä tehdasmaisesti sarjatuotantona että kotityönä omaan käyttöön. Joskus puisessa telineessä on veistäjän tai omistajan nimikirjaimet ja saattaa olla vuosilukukin, mutta merkintöihin ei täysin kuitenkaan voi luottaa. Saattaa nimittäin olla, että merkinnän on tehnyt esimerkiksi joku paljon myöhempi omistaja.
Yksi mahdollinen tapa hahmottaa telineen ikää on tehdä se kellotaskun koon mukaan. Mitä suurempi on kellolle varattu tila, sitä vanhemman kellon telineeksi se todennäköisesti on valmistettu. Myös sellaisten telineiden ikää, joissa on vain koukku kelloa varten, voidaan karkeasti arvioida sen perusteella, kuinka kaukana telineen aukko tai tyyny on koukusta tai kuinka suurta ja painavaa kelloa telineen on tarkoitus kannatella.
Kellotelineiden materiaalit ja tekniikat
Kellotelineitä on tehty melkeinpä kaikista kuviteltavissa olevista materiaaleista. Kotona omaan käyttöön tehdyt telineet on yleensä valmistettu puusta veistämällä tai vanerista sahaamalla. 1800-luvun lopulla julkaistiin muotilehdissä runsaasti malleja käsityönä valmistettaville kellotelineille ja vielä niinkin myöhään kuin 1920-luvulla ruotsalainen Allers -perhelehti julkaisi työpiirustuksia pikkupojille lehtisahaustöiksi sopivista kellotelineistä.
Sorvaamalla valmistettuja puisia kellotelineitä valmistettiin runsaasti koko 1800-luvun ajan. Niitä tehtiin sekä kodeissa että tehdasmaisesti myyntiin. Tyypillinen sorvattu kelloteline on jalustallinen pylväs, jonka päällä on viistoon asetettu usein sametilla verhoiltu telineosa.
Puusta veistetyt ja runsaasti koristellut muodoltaan hieman viulua muistuttavat matkatelineet olivat erityisen suosittuja matkamuistoja Keski-Euroopassa. Niitä valmistettiin erityisesti Alppien alueella. Nämä telineet ovat niin tunnistettavia muodoltaan, että ne voidaan luokitella omaksi ryhmäkseen - tirolilaisiksi matkatelineiksi. Ne on yleensä koristeltu varsin taidokkaasti kukka- ja lehtiornamentein.
Metalleista valmistetut kellotelineet voi karkeasti jakaa kolmeen eri tyyppiin valmistustavan mukaan: valetut, prässätyt ja pakotetut sekä langasta taivutetut. Metallivaluna, valuraudasta, messingistä tai sinkistä valmistettiin kellotelineitä valimoissa eri puolilla Eurooppaa. Suomessa tiedetään kellotelineiden kuuluneen ainakin Fiskarsin ja Tampereen ruukin tuotantoon. Suomessa käytettiin samoja malleja ja mahdollisesti jopa samoja muotteja kuin muuallakin Euroopassa.
Prässäämällä valmistetut kellotelineet ovat yleensä tehdastuotantoa. Messingistä tai tompakista prässätyt telineet olivat aikansa halpatuotteita. Metallilangasta taivutettuihin kellotelineisiin liittyy usein jonkinlainen malja, jota voi käyttää paitsi kellon myös korujen ja kolikoiden säilytyspaikkana. Köynnösmäisesti taivutetut kellotelineet olivat suosittuja erityisesti 1800- ja 1900-luvun vaihteen jugend-tyylin aikoihin.
Posliiniset kellotelineet kuuluivat 1700- ja 1800-luvulla kaikkien suurten eurooppalaisten posliinitehtaiden tuotantoon. Erityisen runsaasti niitä valmistettiin pienissä keramiikkapajoissa Englannissa Staffordshiren alueella.
Lasista on valmistettu erityisesti kellotelineisiin liittyviä suojakupuja. Lasisen kuvun alla taskukello on suojassa pölyltä, mutta silti se on nähtävissä. Hiotusta lasista tai kristallista on valmistettu myös rasiamaisia telineitä naisten kaulakellojen ja korujen säilyttämiseen. Lasirasiat olivat erityisen muodikkaita 1800-luvun loppupuoliskolla. Kellotelineitä on valmistettu myös luusta, marmorista, alabasterista ja bakeliitista sekä tietysti muovista.
Kellotelineiden tyylit
Kellotelineen tyyliä voidaan käyttää eräänä tunnistamisen apuvälineenä. Telineiden tyyliin ja muotoon ovat osaltaan vaikuttaneet aivan samat tyylivirtaukset kuin sisustuksiin ja muuhun kotien esineistöön.
Barokin tyylipiirteet ilmenevät kellotelineissä, samoin kuin esimerkiksi taulujen kehyksissä ja peileissä, arkkitehtuurista lainattuina rakenteina sekä kierre- ja pallosorvauskoristeina. Barokkitelineiden väri on yleensä tumma ja koko telineen olemus on raskas.
Rokokoon myötä arkkitehtoniset rakenteet katoavat ja tilalle tulevat vapaasti kaartuvat ja epäsymmetriset muodot. Rokokoon suosimat koristeaiheet, kuten kasviornamentiikka, simpukka- ja palmettiaiheet näkyvät myös kellotelineissä. Pinnaltaan telineet voivat olla rokokoon hengen mukaisesti kullattuja. Näitä kellotelineitä voi syystä kutsua ornamenttisikermiksi. Kellotelineisiin otettiin mallia myös koristeellisista pöytäkellojen koteloista.
Kansanomaisessa kellotelineiden valmistuksessa rokokootyylin vaikutteet näkyvät selkeimmin tyylin mukaisten lattiakellojen muodon imitointina. Lattiakellon muotoisia kellotelineitä valmistettiin erityisesti Pohjanmaalla, jossa myös lattiakellojen valmistus oli samaan aikaan vilkasta.
Uusklassismin myötä kellotelineet muuttuvat jälleen rakenteellisemmiksi ja muodot suoristuvat. Toisaalta telineissä on kustavilaisen tyylin selkeyttä ja keveyttä, toisaalta empiren mahtipontista ylikoristeellisuutta. Koristekuvioina ovat antiikista ja Egyptistä lainatut aiheet sekä myös sotilaalliset aiheet.
Kertaustyylit 1800-luvulla toistavat aikaisempia tyylejä yhdistellen niitä toisiinsa. Uusrokokootelineisiin sisältyy piirteitä barokista ja gotiikastakin. Uusbarokki tuo sorvatut muodot uudelleen telineisiin, mutta niihin yhdistyy piirteitä myös muista tyyleistä. Uusgotiikka ilmenee erityisesti suippokaaren käyttönä kellotelineiden rakenteissa.
Maaseudulla ja kodeissa valmistetuissa kellotelineissä tyylit ilmenevät harvoin puhtaina. Eri tyylit saattavat sulautua toisiinsa ja niihin yhdistyy kansanomaista ornamentiikkaa ja muodonantoa. Tyylien vaikutteet tulevat myös esiin viipeellä, samoin kuin maaseudun huonekaluissa.
Jugendtyyli 1900-luvun vaihteessa on ehkäpä ensimmäinen tyyli, joka Suomessa ilmeni samaan aikaan kuin muuallakin Euroopassa. Kasviaiheinen, voimakkaasti tyylitelty ornamentiikka on selkeästi erotettavissa myös kellotelineissä. Muotoilussa oli vaikutteita rokokoosta ja japanilaisesta taiteesta. Myös kansallisromanttisia aiheita on löydettävissä kellotelineistä.
Funktionalistiseen sisustukseen kelloteline ei välttämättä enää sisältynyt. Rannekello valtasi alaa taskukellolta ja toisaalta herätyskello yleistyi yöpöydillä.
Tyyliltään funktionalistinen kelloteline on yksinkertainen ja hygieeninen. Käyttötarkoitus saneli sen muodon. Teline saattaa olla kromatusta metallilangasta väännetty ja kellon pidikkeen edessä voi olla suurennuslasi, joka helpottaa kellon katsomista kaukaakin.
Posliiniset kellotelineet
Kellotelineitä valmistettiin posliinista jo 1700-luvun alkupuolella. Ensimmäisiä posliinisten kellotelineiden valmistajia olivat aikansa johtavat keramiikkatehtaat, kuten Meissen, Sevres ja Chelsea.
Nämä kellotelineet olivat todellisia taideteoksia. Monet niistä muistuttivat ajan kellokaappeja ja ne olivat hyvin koristeellisia. Samaan aikaan kyseiset tehtaat valmistivat myös keraamisia kellokoteloita. Englannissa Staffordshiren alueen keramiikkapajat valmistivat kellotelineitä koko 1800-luvun ajan. Tunnetuimpia keramiikkakaupunkeja olivat mm. Burslem, Colbridge, Lane, Fenton, Land End ja Shelton. Alueen keraamikot valmistivat selvästi tunnistettavaa kellotelinetyyppiä, jossa teline koostuu pääasiassa vapaasti seisovasta figuuriryhmästä, jonka yläosassa on aukko ja keraaminen tasku kelloa varten. 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla suosittuja olivat myös talon ja linnan muotoiset kellotelineet.
Vuosisadan alkupuoliskon telineet olivat hyvin runsaasti koristeltuja ja kirkkain värein maalattuja. Vuosisadan loppupuoliskon staffordshirelaiset kellotelineet olivat usein kokonaan valkoista maalaamatonta posliinia.
Pitti-Poika
Erkki Lahti alias Pitti-Poika (1816-1858) oli evijärveläinen itseoppinut kuvanveistäjä. Erkin perhe oli köyhä, joten hän joutui jo nuorena poikana kerjuulle. Hän oli kuitenkin taitava käsistään ja nämä taidot huomattiin pian kylillä.
Väinö Tuomaala on kirjoittanut Pitti-Pojasta 1967: ”Tehdessään puuveistoksia hän pääsi niiden avulla yleiseen tietouteen, uskaltautuipa hän kaupittelemaan kuviaan Pietarsaareenkin. Lahti rohkeni tarjota töitään myös ”kauppakuningas” Pietari Malmille. Kauppaneuvos oli ostaessaan veistoksia kysynyt, kuka ne oli tehnyt. Kun Pitti-Poika oli vastannut itse ne vuoleskelleensa, ei Malm ollut tahtonut tätä uskoa nähdessään kuinka resuinen ja rentunnäköinen poika oli.”
Pietari Malm otti 18-vuotiaan Pitti-Pojan palvelukseensa vuonna 1834. Perimätiedon mukaan Pitti-Poika olisi Malmin esittelemänä kutsuttu Tukholmaan kuninkaan hoviin kuvanveistäjäksi, mutta ei olisi viihtynyt tehtävässä vaan karannut takaisin Suomeen. Kertoman mukaan tällä paluumatkalla hän kuoli Oulussa 1858 – viinaan – vasta 41-vuotaana.
Pitti-Pojan veistotuotantoon kuuluvat mm. Evijärven kirkon suurikokoinen alttarikrusifiksi ja saarnatuolin pasuunaan puhaltavat enkeliveistokset sekä kirkon vaivaispoika. Pitti-Pojan tuotantoa ovat mahdollisesti myös monet muut alueen vaivaisukot, kuten Ähtävän, Lappajärven, Kruunupyyn ja Pietarsaaren ukot.
Näiden julkisten teosten lisäksi Pitti-Poika veisti kylillä kierrellessään lukuisan määrän pienempiä veistoksia. Näitä ovat mm. noin 30 cm korkeat taidokkaat hevosveistokset sekä lukematon määrä erilaisia kellotelineitä.
Pitti-Pojan tekemät kellotelineet
Lattiakellon muotoiset pienoiskellokaapit muistuttivat läheisesti Pohjanmaan alueen kelloja. Kun taskukellon asetti sille varattuun tilaan kellokaapin yläosaan, teline näytti pienoiskokoiselta könniläiseltä kaappikellolta.
Kiinnostava Pitti-Pojan kellotelinetyyppi on ns. leijonakelloteline, jossa on viittauksia klassiseen arkkitehtuuriin. Joonialaisten pylväiden välissä seisoo kruunupäinen leijona ja pylväiden kannatteleman palkiston päällä on kaariaukko taskukelloa varten. Leijonatelineitä tunnetaan joitakin kappaleita. Yksityiskohdiltaan ja varsinkin väritykseltään telineet poikkeavat hieman toisistaan. Mahdollisesti leijonatelineitä on Pitti-Pojan lisäksi veistänyt muutkin alueen käsityöläiset - tiettävästi mm. Jaakko Koskela-niminen pohjalainen kuvanveistäjä.
Toinen tyylipiirteitä mukaileva kellotelinetyyppi on kahden aarnikotkan kannattelema palkisto, jonka keskellä on paikka taskukellolle. Aarnikotka on kreikkalaisesta mytologiasta periytyvä taruhahmo, joka on kotkan ja leijonan sekoitus ja jota yleensä käytettiin aarteenvartijana. Aarnikotkien vartioima taskukello saattoi aikanaan olla talon arvokkain esine.
Teline on maalattu kirkkain värein. Erityisesti jalustaa ja varsinaisen kellotelineen kehää reunustavat helminauhakoristeet on eloisasti maalattu usealla eri värillä. Teline on ”kansanomainen” mukaelma empiretyylisestä kellotelineestä. Puhtaasti empireä edustavana kelloteline on tavallisesti ollut kullattu.
Humoristisempaa Pitti-Pojan muotoilua edustaa lihavaa miestä esittävä kelloteline. Telineen on arveltu olevan muotokuva ”kauppakuningas” Pietari Malmista – Pitti-Pojan työnantajasta.
Abraham-Louis Breguet (1747-1823)
Maailman ehkäpä kuuluisin kelloseppä Abraham-Louis Breguet syntyi Sveitsissä Neuchatelin kaupungissa 1747. Hän muutti Ranskaan 15-vuotiaana ja sai kellosepänopin siellä. Breguet perusti oman yrityksensä Pariisiin Ile de la Citéen vuonna 1775 ja siitä alkoi hänen ainutlaatuinen uransa keksijänä, käsityön taiturina ja liikemiehenä. Hänen uransa alkuaikojen keksintöjä olivat mm. automaattivetoinen kello, repeteerikellon spiraalinmuotoinen lyöntilanka ja kellon iskusuojalaite.
Keksijäkyvyn lisäksi häntä voidaan pitää myös taitavana muotoilijana. Hän yhdisti kelloissaan teknisen taituruuden ja esteettisen muotoilun. Hänen nimellään tunnetaan edelleen tyyli, jossa kellojen osoittimet, numerot ja hienostuneet kaiverrukset kertovat suunnittelijansa muototajusta.
Breguet oli aktiivinen myös kaupallisesti. Euroopan hovit sekä huomattavat diplomaatit, tiedemiehet ja pankkiirit olivat hänen asiakkaitaan. Breguet -kello oli aikansa kuuluisimpia merkkituotteita.
Abraham-Louis Breguetin kekseliäisyys ei rajoittunut pelkästään kelloihin. Hän suunnitteli myös mm. askelmittarin, kolmesta eri metallista laminoidun lämpömittari-osoittimen sekä musteella paperille kirjoittavan nauhakellon.
Breguet kuoli vuonna 1823 kotonaan Pariisissa 77 vuoden ikäisenä. Kellosepänverstasta jatkoi hänen poikansa Louis-Clement Breguet ja sittemmin muut perilliset. Breguet- kellotehdas toimii edelleen ja valmistaa perustajansa nimellä merkittyjä korkealaatuisia kelloja.
Breguetin "kelloteline"
Eräs Abraham-Louis Breguetin nerokkaimmista kellokeksinnöistä oli ”kelloteline”, joka paitsi veti taskukellon myös asetti sen aikaan ja sääti käyntiä tarpeen mukaan.
26.6.1795 päivätyssä kirjeessä Breguet kirjoitti pojalleen: ”Ystäväni, minä voin mielihyvin kertoa sinulle, että olen tehnyt hyvin tärkeän keksinnön, mutta siitä pitää olla hyvin vaitonainen – jopa sen perusajatuksesta … Olen keksinyt tavan asettaa kello aikaan ja säätää se, ilman että kenenkään tarvitsee tehdä sitä … Näin se toimii: Pitää olla toinen kello, johon taskukello asetetaan … Kun illalla mennään nukkumaan, taskukello asetetaan toiseen kelloon. Aamulla tai jo tunnin kuluttua taskukello on samassa ajassa toisen kellon kanssa. Taskukelloa ei tarvitse edes avata …”
Breguetin ”kellotelineen” perusidea oli siis se, että pöytäkello veti, asetti aikaan ja sääti siinä olevaan telineeseen asetetun taskukellon. Keksintö sai nimen Sympathique. Se tuli markkinoille noin vuoden 1810 tienoilla. Tosin sen hinta oli huikea ja samaan aikaan markkinoilla oli jo taskukelloja, joita tarvitsi asettaa aikaan vain noin kerran kuukaudessa.
Breguetin keksijäpersoonaa kuvaa hyvin se, että juuri hän kehitti taskukelloa säätävän laitteen, vaikka käytännössä hänen valmistamansa taskukellot olivat niin tarkasti käyviä ja laadukkaita, että niitä ei juurikaan tarvinnut säätää.
Sympathiquen tapauksessa ei kuitenkaan ollut kyse minkään käytännöllisen tarpeen täyttämisestä, vaan se oli paremminkin Breguetin teknisen taituruuden näyte.
Lasiset kello- ja korurasiat
Naisten kaulakelloille ja koruille tarkoitettuja lasisia rasioita valmistettiin pääasiassa Ranskassa ja Alankomaissa 1800-luvun jälkipuoliskolla. Telineet on tehty paksusta lasista. Lasien reunat on hiottu viistoiksi ja lasien liitoksissa on messinkiset kiinnikelistat. Samoin jalat ja nostokahvat ovat messinkiä. Rasian sisäpohja on yleensä topattu ja verhoiltu silkkikankaalla. Rasian muodosta riippuen joskus myös takaseinä on topattu.
Lasiset kellorasiat olivat suosittuja matkamuistoja. Usein rasian ovilasiin oli kiinnitettynä maisemavalokuva. Valokuvan näkymä ei välttämättä kuvannut alkuperäpaikkaa, vaan kuten matkamuistoissa on tapana, se todennäköisesti kuitenkin kuvasi paikkaa, josta rasia oli ostettu. Itse asiassa valokuva tuhosi lasisen kellorasian alkuperäisen tarkoituksen eli kellon näkymisen lasin lävitse.
Matkakellotelineet
Puusta valmistetut taskukellojen matkatelineet olivat suosittuja pitkään aina 1900-luvun ensimmäiselle neljännekselle saakka. Ne olivat käteviä matkustaessa, sillä ne suojasivat taskukelloa matkalla. Lisäksi ne olivat kevyitä ja pieniä ja ne saattoi nostaa yöpöydälle sängyn viereen.
Tyyliltään selvästi tunnistettavia ovat ns. tirolilaiset matkakellotelineet. Niitä valmistettiin Keski-Euroopassa Alppien koillisosassa. Telineen paksumpaan osaan on koverrettu syvennys kelloa varten ja ohuempi kansiosa kääntyy alas telineen jalaksi. Tirolilaisten matkatelineiden sivut on kaiverrettu sisään ja ne on yleensä koristeltu taidokkailla kukka- ja lehtiornamenteilla.
Kellotyynyt
Kellotyynyt tulivat käyttöön noin vuoden 1800 tienoilla. Erityisen suosittuja ne olivat biedermeier-kaudella 1820-luvulta vuosisadan puoleenväliin saakka. Tyynyn tehtävänä oli suojata kelloa kylmältä ja kovalta seinältä tai sängyntolpalta, johon kello yön ajaksi ripustettiin.
Naiset ompelivat, kirjoivat ja virkkasivat kellotyynyjä ja -taskuja lahjoiksi sulhaselle tai sukulaismiehille. Suomessa kellotyynyt eivät olleet kovin yleisiä, mutta esimerkiksi Ruotsissa niitä valmistettiin käsityönä koko 1800-luvun ajan ja vielä myöhemminkin niitä käytettiin esimerkiksi junien makuuvaunuissa.
Teksti: Tuulia Tuomi.