24 h
18.1. - 30.9.2004
Auringon kulku taivaalla on se luonnollinen viisari, joka entisajan ihmisille näytti ajan kulun. Suurempaan tarkkuuteen päästään, kun pannaan keppi pystyyn maahan ja seurataan varjon kulkua. Jos kepin ympärille piirretään ympyrä, joka jaetaan 24 osaan, saadaan aurinkokello.
Ensimmäiset mekaaniset kellot kehitettiin Euroopassa 1100-luvulla. Kelloissa oli alkuun vain yksi osoitin, joka mittasi tuntien kulkua. Kellotaulu jaettiin aluksi aurinkokelloista totuttuun tapaan 24 osaan, joten viisari kiersi kellotaulun ympäri kerran vuorokaudessa.
Vuoden 1500 paikkeilla ajanmittauksen tarkentuessa 24-tuntisen kellotaulun tilalla alettiin yhä yleisemmin käyttää 12-tuntista taulua ja vähitellen se vakiintui käyttöön.
Noin 75 vuotta sitten Suomessa tehtiin merkittävä päätös siirtymisestä 24 tunnin aikajärjestelmään. Päätös johti muutoksiin mm. aikataulujen merkinnöissä sekä hämmennykseen niiden käyttäjien keskuudessa. Uudistuksen seurauksena muutamat suomalaiset kellojen maahantuojat ottivat myyntiin 24 tunnin kellotaululla varustettuja kelloja. Muutoksen myötä myös vanhoihin kelloihin, niiden kellotaulujen keskiosaan haluttiin liimata erillinen 13-24 numerotarra helpottamaan uuden aikajärjestelmän merkintöjen ymmärtämistä.
24 tunnin aikajako
Suomen Kelloseppä -lehti (7/1927) mainitsee Uutisia -palstallaan 24 tunnin ajanlaskun käyttöönotosta valtion rautateillä sekä Posti- ja lennätinlaitoksessa seuraavaa: "Rautatiehallituksen esityksestä on kulkulaitosministeriö (nyk. Valtioneuvosto) määrännyt, että valtion rautateillä on toukokuun 15p:stä 1928 otettava käyttöön 24 tunnin ajanlasku, mikäli sitä ei vielä ole valtion rautateillä käytössä."
Samoin ministeriö päätti myös silloisen Posti- ja lennätinhallituksen osalta. Mahdollista lisäaikaa annettiin kuitenkin tapauksessa, jossa kaikkia tarvittavia aikatauluja, leimasimia jne. ei ehditty asetetussa ajassa muuttamaan.
Venäjän tsaari määräsi jo 1860-luvulla Suomessa käytettäväksi samaa aikaa rautateillä. Viralliseksi ajaksi tuli ns. Helsingin aika eli Suomen aika. Helsingin paikallisaikaa käytettiin koko Suomen virallisena aikana vuodesta 1860 vuoden 1921 vappuun saakka, jolloin siirryttiin Suomen vyöhykeaikaan.
Kuten tunnettua, on maailman eri aikavyöhykkeiden perusaika Greenwichin aika (GMT) eli nollameridiaanin aika. Suomen vyöhyke on kaksi tuntia GMT-ajasta edellä.
1800-luvun loppupuolella rautatiepaikkakunnilla saatettiin käyttää jopa kolmea eri kellonaikaa: rautatieliikenteessä noudatettiin Helsingin aikaa, lennätinliikenteessä Pietarin aikaa sekä paikkakunnan omaa, pituuspiirin mukaista aikaa. Tehdasyhteisössä tätä paikkakunnan aikaa usein kutsuttiin tehtaan ajaksi tai patruunan ajaksi. Paikallisajan ero Suomen itäisimmästä osasta läntiseen osaan oli noin 45 minuuttia. Silloin esimerkiksi Kotkan aika kulki 10 minuuttia Helsingin ajan edellä.
Muutos 24 tunnin aikajärjestelmään oli merkittävä, jopa kansalaisia hieman hämmentävä. Aikaisemmin aikatauluissa saattoi olla aikamerkintä esimerkiksi muodossa "6.9 j.p.p." eli yhdeksän minuuttia yli kuuden jälkeen puolenpäivän. Muutoksen jälkeen sama aika ilmaistiin 18.09. Toinen tapa oli muodossa "klo 9 a.p." ja "klo 9 i.p." eli klo 9.00 ja klo 21.00.
24 tunnin kellotaulut
24 tunnin jako ei ollut kuitenkaan aivan uusi keksintö. Keskiajalla valmistetuissa kelloissa on vain yksi osoitin tuntien mittaamiseksi. Näissä kellotaulu on jaettu 24 osaan, joten osoitin kiertää kellotaulun ympäri kerran vuorokaudessa. Tästä perinteestä johtuen on edelleen nähtävissä vanhojen keskiaikaisten kirkkojen kellotaulut 24-jakoisina. Kellotekniikan kehittymisen myötä aikaa voitiin mitata yhä tarkemmin. Mukaan tuli minuuttiosoitin ja myöhemmin sekuntiosoitin. Kellotaulut muuttuivat 12-jakoisiksi.
Erityisesti rautatieliikenteen yleistymisen myötä 1800-luvun lopulla ongelmaksi tulivat aikataulujen merkitseminen ja toisaalta hyvin yleisesti käytössä olleet paikallisajat. Monenlaisia ratkaisuja ongelmiin etsittiin ja erääksi ratkaisuksi tuli 24 tunnin aikajärjestelmä ja 24 tunnin kellotaulu.
Tämän maailmaa mullistaneen kehitysidean isänä pidetään Irlannissa vuonna 1827 syntynyttä Sir Fleming Stanfordia. Uudelleen syntynyt idea 12 tunnin taulun muuttamisesta 24 tunnin tauluksi syntyi kesäkuussa 1876. Jo samalla vuosikymmenellä muutamat sveitsiläiset kellotehtaat tuottivat uuden aikajärjestelmän mukaisia taskukelloja 24 tunnin taululla.
Järjestelmämuutoksen myötä myös Suomessa myytiin 1920-luvun lopulla 24 tunnin jaolla olevia kelloja. Uuden taulumallin suosio jäi kuitenkin hyvin lyhyeksi ja kelloja myytiin vain muutaman vuoden ajan. Ajanluku uuden mallisesta kellotaulusta oli aikaisempaan totuttuun nähden vaikeampaa. Tuntiosoittimen paikka oli eri, minuuttiosoitin tosin seurasi ajan kulkua entisen mukaisesti. Nopea kellonajan luku johti helposti virheeseen.
Teksti: Veikko Ahoniemi